Muu päätös 763/2017

Asia Uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetusta koskeva valitus

Valittaja A, Joensuu

Päätös, jota valitus koskee

Itä-Suomen hallinto-oikeus 29.4.2015 nro 15/0141/4

Asian aikaisempi käsittely

X:n koulun johtava rehtori on 22.9.2014 päättänyt, että A:n lapsi B ei voi osallistua elämänkatsomus³tiedon opetukseen ja lapsen tulee jatkaa ortodoksisen uskonnon opetuksessa.

A on valittanut johtavan rehtorin päätöksestä Itä-Suomen hallinto-oikeuteen.

Hallinto-oikeuden ratkaisu

Itä-Suomen hallinto-oikeus on hylännyt A:n valituksen.

Hallinto-oikeus on perustellut ratkaisuaan seuraavasti:

Asiasta saatu selvitys

Valittajan mukaan hänen lapsensa on ollut ortodoksisen kirkon jäsen syntymästään asti. Valittajan lapsi on osallistunut ortodoksisen uskonnon opetukseen koko peruskoulun ala-asteen ajan. Yläasteelle siirtyessään syksyllä 2014 valittajan lapsi olisi halunnut siirtyä elämänkatsomustiedon opetukseen, koska se vastaisi paremmin hänen ja hänen vanhempiensa ajatusmaailmaa. Valittajan mukaan ala-asteella uskonnon opetukseen on sisältynyt paljon uskonnon harjoittamista, kuten ristinmerkkien tekemistä, ikonin suutelemista, polvillaan rukoilemista ja maan suutelemista. Lapsi on kokenut koulun uskonnon opetuksen itselleen vieraana ja hänen ajatusmaailmansa vastaisena. Elämänkatsomustiedon opiskelu olisi lapsen ja hänen vanhempiensa mielestä lapsen vakaumuksen mukaista. Perusopetuslain 13 §:n mukainen velvollisuus osallistua uskonnon opetukseen kirkkoon kuuluvalle on ristiriidassa perustuslain mukaisen uskonnonvapauden, yhdenvertaisuuden, lasten oikeuksien ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa.

Johtavan rehtorin antaman lausunnon mukaan koulun ortodoksisen uskonnon opetuksen luonne vastaa opetushallituksen antamia ohjeita. Opetuksen sisältöön liittyvät perustelut eivät liity katsomusopetukseen liittyviin vaihtoehtoihin, vaan ovat opetussuunnitelmallisia kysymyksiä, jotka ratkaistaan koulun sisällä. Katsomusopetuksen vaihtoehdot ratkaistaan perusopetuslain pohjalta. Kuulumalla ortodoksiseen kirkkokuntaan valittaja on ilmaissut samalla myös sen uskonnon, jota hänen lapsensa on lainsäädännön mukaan opiskeltava. Lausunnon mukaan perusopetuslain ja perustuslain säännökset eivät ole keskenään ristiriidassa. Euroopan ihmisoikeussopimuksen ensimmäisen lisäpöytäkirjan toinen artikla tukee huoltajan virallisesti ilmaiseman vakaumuksen mukaisen opetuksen antamista valittajan lapselle.

Ortodoksisen uskonnon opettajan laatiman opetuksen kuvauksen mukaan oppitunneilla ei ole polvillaan rukoilemista eikä maan suutelemista. Maahan polvistuminen paastorukouksen lopussa kuuluu ristinmerkin tekemisen, papilta siunauksen pyytämisen ja kumartamisen ohella ortodoksisen kirkon tapakulttuuriin. Uskonnon opettajan laatiman opetuksen kuvauksen mukaan kirkollisia tapoja ja taitoja ei voi oppia kuin itse harjoittelemalla.

Valittaja on antamassaan vastineessa tuonut esiin, ettei kuuluminen kirkkoon merkitse sitä, että vakaumus olisi tuon kirkon opetuksen mukainen. Valittajan mukaan opetuksen sisältämät toimet ovat kiistatta uskonnon harjoittamista ja lausunnossa kuvailtu opetus on indoktrinaatiota uskontoon. Uskonnonvapaus edellyttää, että oppilaalla on mahdollisuus siirtyä uskonnon opetuksesta elämänkatsomustiedon opetukseen halutessaan. Valittajan lapsen pakottaminen osallistumaan kuvatunlaiseen uskonnonopetukseen on perustuslain ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen vastaista.

Johtava rehtori on antamassaan lisälausunnossa todennut, että ortodoksisen uskonnon opetukseen liittyvä tapakulttuurin opiskelu on eräin osin monipuolisempaa kuin esimerkiksi luterilaisen uskonnon opetuksessa. Lausunnon mukaan tämä johtuu asianomaisen uskonnon opetusperinteestä ja opetuksellisista painotuksista. Pedagogisesti on tarkoituksenmukaista opettaa joitakin asioita toiminnallisesti, jotta oppiminen olisi tehokasta. Lisälausunnossa on lisäksi todettu, että opetussuunnitelman toteuttamiseen liittyvistä kysymyksistä voidaan aina neuvotella huoltajan kanssa, mutta ne eivät juridisesta näkökulmasta tarkasteltuna liity katsomusopetuksen valintaan.

Asian oikeudellinen arviointi

Perusopetuslain 13 §:n 1 momentin mukaan perusopetuksen järjestäjän tulee järjestää oppilaiden enemmistön uskonnon mukaista uskonnon opetusta. Opetus järjestetään tällöin sen mukaan, mihin uskonnolliseen yhdyskuntaan oppilaiden enemmistö kuuluu. Tähän uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluvat oppilaat osallistuvat oman uskontonsa opetukseen. Oppilas, joka ei kuulu tähän uskonnolliseen yhdyskuntaan, voi huoltajan ilmoitettua asiasta perusopetuksen järjestäjälle osallistua mainittuun uskonnonopetukseen. Pykälän 5 momentin mukaan uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomalle oppilaalle, joka ei osallistu 1 momentissa tarkoitettuun uskonnonopetukseen, opetetaan elämänkatsomustietoa. Uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluvalle oppilaalle, jolle ei järjestetä hänen oman uskontonsa opetusta, opetetaan huoltajan pyynnöstä elämänkatsomustietoa. Perusopetuksen järjestäjän tulee järjestää elämänkatsomustiedon opetusta, jos opetukseen oikeutettuja oppilaita on vähintään kolme.

Suomen perustuslain 11 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Pykälän 2 momentin mukaan uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.

Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (KP-sopimus) 18 artiklan 1 kohdan mukaan jokaisella on oikeus ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapauteen. Tämä oikeus sisältää vapauden tunnustaa omavalintaista uskontoa tai uskoa taikka omaksua se sekä vapauden joko yksinään tai yhdessä muiden kanssa julkisesti tai yksityisesti harjoittaa uskontoaan tai uskoaan jumalanpalveluksissa, uskonnollisissa menoissa, hartaudenharjoituksissa ja opetuksessa.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) ensimmäisen lisäpöytäkirjan 2 artiklan mukaan keneltäkään ei saa kieltää oikeutta koulutukseen. Hoitaessaan kasvatuksen ja opetuksen alalla omaksumiaan tehtäviä valtion tulee kunnioittaa vanhempien oikeutta varmistaa lapsilleen heidän omien uskonnollisten ja aatteellisten vakaumustensa mukainen kasvatus ja opetus. EIS:n 9 artiklan 1 kohdan mukaan jokaisella on oikeus ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauteen. Tämä oikeus sisältää vapauden vaihtaa uskontoa tai uskoa ja vapauden tunnustaa uskontoaan tai uskoaan joko yksin tai yhdessä muiden kanssa julkisesti tai yksityisesti jumalanpalveluksissa, opettamalla, hartaudenharjoituksissa ja uskonnollisin menoin.

Lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen 14 artiklan 1 kohdan mukaan sopimusvaltiot kunnioittavat lapsen oikeutta ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauteen. Artiklan 3 kohdan mukaan henkilön vapaudelle tunnustaa uskontoaan tai vakaumustaan voidaan asettaa vain sellaisia rajoituksia, joista säädetään laissa ja jotka ovat välttämättömiä yleisen turvallisuuden, järjestyksen, terveyden ja moraalin tai muiden ihmisten perusoikeuksien ja vapauksien suojelemiseksi.

Opetushallituksen 16.9.2014 antaman ohjeen mukaan oppilaiden huoltajille tulee korostaa, että katsomusopetusta koskevissa valinnoissa pyritään samalla tavoin kuin muidenkin opintojen valinnoissa siihen, että ratkaisu on pysyvä, eikä valintaa voida muuttaa. Jos oppilaan uskonnollinen yhdyskunta muuttuu tai oppilas ei enää kuulu mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan, oppilaan huoltajalla on kuitenkin oikeus muuttaa valintaa.

Hallinto-oikeus toteaa, että asiassa on kyse siitä, onko valittajan lapsella velvollisuus jatkaa kirkkokuntansa mukaisessa uskonnon opetuksessa ja onko ortodoksisen uskonnon opetuksessa kysymys Suomen perustuslain tarkoittamalla tavalla uskonnon harjoittamisesta siten, että viranhaltijan päätös loukkaa valittajan lapsen oikeutta uskonnonvapauteen.

Hallinto-oikeus toteaa, että perusopetuslain 13 §:n tarkoituksena on omalta osaltaan edistää uskonnonvapautta turvaamalla oppilaan oikeudet saada oman uskontonsa mukaista opetusta. Toisaalta perusopetuslain 13 § on tarkoitettu myös velvoittavaksi ja uskonnonopetus määräytyy lähtökohtaisesti sen mukaan, mihin uskontokuntaan lapsi kuuluu. Perusopetuslain 13 §:ää muutettiin uuden uskonnonvapauslain (453/2003) säätämisen yhteydessä. Uskonnonvapauslakiin liittyvistä lain esitöistä (HE 170/2002 vp) käy ilmi, ettei tarkoituksena ole ollut muuttaa uskonnonopetuksen sisältöä. Muutoksella ei ole tarkoitettu myöskään vaikut- taa oppilaan oikeuteen saada oman uskontonsa tai elämänkatsomustiedon opetusta eikä oppilaan velvollisuuteen osallistua mainittuun opetukseen. Hallinto-oikeus katsoo, että kuulumalla ortodoksiseen kirkkokuntaan lapsen opetussuunnitelmalliseksi oppinaineeksi on valikoitunut ortodoksisen uskonnon opetus.

Hallinto-oikeus toteaa edelleen, että kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Asiassa ei ole merkitystä sillä, onko henkilö asianomaisen uskonnollisen yhdyskunnan jäsen. Sivistysvaliokunnan perustuslakivaliokunnalle uskonnonvapauslakia koskevan hallituksen esityksen johdosta antaman lausunnon (SiVL 14/2002 vp) mukaan uskonnonopetuksen tehtävänä on tarjota oppilaalle tietoja, taitoja ja kokemuksia, joista hän saa aineksia identiteettinsä ja maailmankatsomuksensa rakentamiseen. Uskonnon opetukseen voi sisältyä tutustumista esimerkiksi rukouksiin, virsiin sekä muihin uskonnollisiin toimituksiin. Sivistysvaliokunnan mukaan esimerkiksi vierailu moskeijassa tai kirkossa ei ole sinällään uskonnollinen tilaisuus. Perustuslakivaliokunta on uskonnonvapauslakia koskevan hallituksen esityksen johdosta antamassaan mietinnössä (PeVM 10/2002 vp) katsonut, että säännöt uskonnon tai elämänkatsomustiedon opetuksen saamisesta ovat sopusoinnussa perustuslain kanssa. Perustuslakivaliokunta on katsonut, ettei hallituksen esityksessä ole ollut huomauttamista perustuslain näkökulmasta siitä syystä, että oman uskonnon opetus ei ole sivistysvaliokunnan esittämien luonnehdintojen mukaan sisällöltään perustuslaissa tarkoitettua uskonnon harjoittamista. Hallinto-oikeus arvioi asiaa samoin kuin perustuslakivaliokunta, joten perusopetuslain säännöksen ei ole arvioitava olevan ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa. Ottaen huomioon edellä esitetyt perustelut ja asiassa saatu selvitys uskonnon opetuksesta hallinto-oikeus katsoo, ettei uskonnon opetuksessa ole kysymys Suomen perustuslain tarkoittamasta uskonnon harjoittamisesta. Opetuksen tavoitteet ja keskeiset sisällöt määritellään opetussuunnitelman perusteissa.

Hallinto-oikeus toteaa, että perus- ja ihmisoikeuksien ytimeen kuuluu uskonnonvapaus. Uskonnonopetus ei saa pyrkiä käännyttämiseen ja valtion on huolehdittava siitä, että opetusta ja koulutusta annetaan objektiivisella, kriittisellä ja pluralistisella tavalla (ks. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu Folgero ym. v. Norja, 29.6.2007). Lainsäädännöllinen järjestelmä lähtee toisin sanoen siitä, että uskonnonopetus ja uskonnon harjoittaminen ovat kaksi eri asiaa. Mikäli uskonnon opetus kuitenkin sisältäisi uskonnon harjoittamiseksi katsottavia piirteitä, tulisi oppilaan kirkkokuntaan kuulumisestaan riippumatta voida kieltäytyä osallis- tumasta tällaisiin tilaisuuksiin. Hallinto-oikeus ei ole kuitenkaan toimivaltainen arvioimaan ja valvomaan opetuksen tosiasiallista sisältöä. Koska uskonnonopetuksessa ei ole lainsäädännöllinen järjestelmä huomioiden kyse uskonnon harjoittamisesta ja uskonnon opetuksen tulee olla uskonnon harjoittamisesta irrallista, velvollisuus osallistua oman uskonnon opetukseen ei hallinto-oikeuden näkemyksen mukaan rajaa oikeutta uskonnonvapauteen. Viranhaltijan päätös ei ole myöskään kansainvälisten perus- ja ihmisoikeussäännösten eikä lapsen oikeuksien sopimuksen vastainen.

Ottaen huomioon edellä esitetyt perustelut kokonaisuudessaan, viranhaltijan päätöstä ei ole syytä muuttaa.

Johtopäätös

Hallinto-oikeus katsoo, ettei ortodoksisen uskonnon opetuksessa ole kyse perustuslain tarkoittamalla tavalla uskonnon harjoittamisesta. Hallinto-oikeus katsoo, ettei velvollisuus osallistua oman uskonnon opetukseen loukkaa perus- ja ihmisoikeuksiin kuuluvaa uskonnon vapautta. Näin ollen viranhaltijan päätöstä ei ole syytä muuttaa.

Hallinto-oikeuden soveltamat oikeusohjeet

Perusteluissa mainitut

Suomen perustuslaki 106 §

Uskonnonvapauslaki 3 ja 6 §

Asian ovat ratkaisseet hallinto-oikeuden jäsenet Veijo Tarukannel, Mirjami Paso ja Anu Koivuluoma. Esittelijä Toni Nykänen.

Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa

A on valituksessaan vaatinut, että Itä-Suomen hallinto-oikeuden ja X:n koulun johtavan rehtorin päätökset kumotaan ja B:lle myönnetään oikeus osallistua elämänkatsomustiedon opetukseen ortodoksisen uskonnon opetuksen sijasta.

A on perustellut vaatimustaan muun ohella seuraavasti:

Johtavan rehtorin hallinto-oikeudelle antaman lausunnon ja lisälausunnon perusteella on ilmeistä, että B:n uskonnon opetus säännönmukaisesti sisältää uskonnon harjoittamista ja on luonteelta indoktrinoimista uskontoon. Vaikka B pystyisi itse kieltäytymään uskonnon harjoittamisesta, hän joutuisi silti olemaan läsnä muun luokan ja opettajan harjoittaessa uskontoa. Oppilas ei voi kieltäytyä osallistumasta uskonnon harjoittamista sisältäviin tilaisuuksiin, jos ne ovat säännöllinen osa varsinaista opetusta. Rehtorin kuvailema tapakulttuurin opiskelu on toiminnallisesti oppilaiden opettamista harjoittamaan itse uskontoa, ei ainoastaan tietämään siitä ja ymmärtämään sitä. Opetus on siten indoktrinoivaa.

Oppilaan vanhemmilla ei ole käytettävissään tehokasta keinoa saadakseen opetuksen kohtuullisessa ajassa muuttumaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen edellyttämällä tavalla objektiiviseksi, kriittiseksi ja pluralistiseksi. Rehtori on hallinto-oikeudelle antamassaan lisälausunnossa todennut, että tiettyjen ortodoksiseen uskonnonopetukseen liittyvien muotojen esittelyssä voi olla piirteitä, jotka joku voi tulkita uskonnonharjoitusta muistuttaviksi, kun taas opetuksen järjestäjä ja asianomainen opettaja näkevät ne tapakulttuuriin kuuluvina. Lisälausunnon mukaan on myös pedagogisesti tarkoituksenmukaista opettaa joitakin asioita toiminnallisesti, jotta oppiminen olisi tehokasta. Rehtori on siten edelleen sitä mieltä, että oppilaat pitää uskonnon opetuksessa tehokkaasti opettaa harjoittamaan uskontoa, mitä hän kutsuu tapakulttuurin opettamiseksi, vaikka se on pelkästään yhden uskonnon harjoittamisen tapakulttuuria. Vaikka B haluaa perheen, perinteen ja tapakulttuurin vuoksi edelleen olla ortodoksisen kirkon jäsen, hän ei halua koulussa osallistua uskontoon painostavaan opetukseen, joka ei ole hänen ja perheen maailmankatsomuksen mukaista.

Perustuslakia ja Euroopan ihmisoikeussopimusta tulisi noudattaa myös käytännössä, ja uskonnonvapauden toteutua myös käytännössä. Siksi B:n tulee voida osallistua elämänkatsomustiedon opetukseen ortodoksisen uskonnon opetuksen sijasta ilman, että hänen tarvitsee erota kirkosta.

X:n koulun johtava rehtori on antanut selityksen.

C ei ole käyttänyt hänelle varattua tilaisuutta antaa selitys.

A on antanut vastaselityksen. Se, että ortodoksisessa uskonnonopetuksessa rehtorin antaman selityksen mukaan on keskeistä oppilaan ortodoksisen identiteetin vahvistaminen ja ylläpitäminen, ei voi tarkoittaa mitään muuta kuin että opetuksen tavoite on oppilaiden indoktrinoiminen ortodoksiseen uskontoon. Opetukseen sisältyy pakollinen osallistuminen jumalanpalvelukseen kaksi kertaa joka vuosi. Viime pääsiäisen alla koulu tiedotti Wilmassa näin: "Koulun ortodoksisten oppilaiden pääsiäisjumalanpalvelus on torstaina 9.4. klo 10. Lähdemme koululta kävellen kirkkoon klo 9.30. Jumalanpalveluksen jälkeen ruokailemme ortodoksisella seurakuntasalilla, jonka jälkeen palaamme koululle noin 12.30." Tiedote antaa ymmärtää, että tilaisuus oli pakollinen ortodoksisille oppilaille, ja yhdelle oppilaalle oli todettu, että vaihtoehtoa ei ole.

Valittajan esittämät näkökohdat koulun ortodoksisen uskonnonopetuksen luonteesta perustuvat B:n ja valittajan muiden lasten kertomaan, valittajan aikaisempina vuosina itse tunnilla ja kirkossa näkemään sekä rehtorin ja opettajan kirjoituksiin. Valittaja seurasi vuosia sitten opetusta yhdellä tunnilla, ja kolme vuotta sitten hän saattoi lapsia kirkkoon useamman kerran. Oppilaiden odotettiin tuolloin laulavan kirkossa ja menevän ehtoolliselle eli osallistuvan toimitukseen. Kysymys ei ollut vain tutustumisesta jumalanpalveluksiin vaan osallistumisesta niihin.

Valittajan lasten mukaan mikään toiminnassa ei ole muuttunut sen jälkeen, paitsi ehtoolliselle osallistuminen oli viimeksi vapaaehtoista. Rehtorin mukaan opetus sisältää rukoilemista ja maahan polvistumista, ristinmerkin tekemistä, siunauksen pyytämistä ja kumartamista, rukousten ulkoaopettelua sekä liturgiaan osallistumista, kaikkea tätä oppilaiden itse tekemänä. On vaikea kuvitella, mikä olisi uskontoon indoktrinoimista, jos ei tällainen opetustapa, jossa oppilaiden edellytetään säännönmukaisesti harjoittavan uskontoa.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

Korkein hallinto-oikeus on tutkinut asian. Valitus hylätään. Hallinto-oikeuden päätöstä ei muuteta.

Perustelut

Kun otetaan huomioon edellä ilmenevät hallinto-oikeuden päätöksen perustelut ja siinä mainitut oikeusohjeet sekä korkeimmassa hallinto-oikeudessa esitetyt vaatimukset ja asiassa saatu selvitys, hallinto-oikeuden päätöksen muuttamiseen ei ole perusteita.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Matti Halén, Outi Suviranta, Anne Nenonen, Antti Pekkala ja Maarit Lindroos. Asian esittelijä Riitta Kreula.