KHO:2015:130

Kolmannen valtion kansalainen, jolla oli voimassa oleva oleskelupa Italiassa, haki Suomesta kansainvälistä suojelua suhteessa Italiaan.

Kysymys ei ollut vastuunmäärittämisasetuksessa tarkoitetusta turvapaikkahakemuksesta. Turvapaikkahakemuksen käsittelystä vastuussa oleva valtio ei näin ollen määräytynyt mainitun asetuksen mukaisesti eikä hakemusta voitu jättää Suomessa tutkimatta ulkomaalaislain 103 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla. Kun lisäksi otettiin huomioon, että turvapaikkaperusteeksi oli esitetty Italiassa koetut oikeudenloukkaukset, hakemusta ei voitu jättää tutkimatta sillä perusteella, että se olisi voitu käsitellä Italiassa. Hakemus tuli edellä lausuttu huomioon ottaen tutkia Suomessa.

Hakemuksen tutkimista ei estänyt se seikka, että asiassa ei ollut esitetty perusteita kansainvälisen suojelun saamiseen suhteessa kansalaisuusvaltioon eikä asiassa myöskään ilmennyt, etteikö turvapaikanhakija voisi turvautua kansalaisuusvaltion suojeluun. Mainittu seikka tuli ottaa huomioon arvioitaessa sitä, oliko Suomen valtiolla velvollisuutta antaa turvapaikanhakijalle kansainvälistä suojelua ja voidaanko hänet palauttaa kansalaisuusvaltioonsa siinä tapauksessa, että hänelle ei myönnetä oleskelulupaa Suomessa.

Ulkomaalaislaki 87 § 1 momentti ja 103 § (301/2004) 1 momentti

Euroopan unionin neuvoston asetus (EY) N:o 343/2003 niiden perusteiden ja menettelyjen vahvistamisesta, joiden mukaisesti määritetään kolmannen maan kansalaisen johonkin jäsenvaltioon jättämän turvapaikkahakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio (vastuunmäärittämisasetus, ns. Dublin II)

Ks. KHO:2012:18.

Päätös, josta valitetaan

Helsingin hallinto-oikeus 17.11.2014 nro 14/1684/1

Asian aikaisempi käsittely

Maahanmuuttoviraston 13.3.2014 tekemällä päätöksellä Egyptin kansalaiselle AB:lle (asnro ------- ) ja hänen lapsilleen BB:lle ja CB:lle (asnrot ------- ja -------) ei ole myönnetty oleskelulupaa ja heidän kansainvälistä suojelua koskeva hakemuksensa on jätetty tutkimatta. Lisäksi Maahanmuuttovirasto on päättänyt käännyttää heidät Italiaan, joka vastuunmäärittämisasetuksen mukaan on vastuussa turvapaikkahakemuksen käsittelystä ja joka on 10.2.2014 hyväksynyt vastaanottopyynnön. Samalla Maahanmuuttovirasto on määrännyt, etteivät he saa kahden vuoden kuluessa Maahanmuuttoviraston päätöksentekopäivästä lukien uudelleen saapua Suomeen.

Hallinto-oikeuden ratkaisu

Helsingin hallinto-oikeus on valituksenalaisella päätöksellään kumonnut Maahanmuuttoviraston päätöksen ja palauttanut asian virastolle uudelleen käsiteltäväksi.

Hallinto-oikeus on perustellut päätöstään seuraavasti:

Valittaja on asunut Italiassa vuodesta 1998 lähtien. Valittaja on omasta ja alaikäisten lastensa puolesta hakenut Suomesta kansainvälistä suojelua, koska hän on kokenut oikeudenloukkauksia Italian mafian taholta, eivätkä Italian viranomaiset todennäköisesti pysty antamaan hänelle ja hänen perheelleen heidän tarvitsemaansa suojelua.

Hallinto-oikeus on katsonut, että kysymys siitä, olisiko valittaja kansainvälisen suojelun tarpeessa oleskeluvaltiossaan Italiassa kokemansa kohtelun vuoksi, ei voi tulla tutkittavaksi Italiassa käytävässä turvapaikkaprosessissa. Tämän vuoksi vastuunmäärittämisasetuksen (343/2003) 9 artiklassa tarkoitettu menettely turvapaikkahakemuksen käsittelemisestä vastuussa olevasta jäsenvaltiosta ei tule sovellettavaksi nyt kysymyksessä olevassa asiassa.

Hallinto-oikeus on katsonut, että Maahanmuuttovirasto ei ole voinut jättää valittajan Italian tapahtumiin perustuvaa kansainvälistä suojelua koskevaa hakemusta tutkimatta eikä hylätä oleskelulupaa koskevaa hakemusta vastuunmäärittämisasetuksen 9 artiklan perusteella. Maahanmuuttoviraston päätös on ollut kumottava ja asia palautettava virastolle uudelleen käsiteltäväksi.

Hallinto-oikeuden soveltamat oikeusohjeet

Ulkomaalaislaki 99 ja 103 §,

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) N:o 604/2013 kolmannen maan kansalaisen tai kansalaisuudettoman henkilön johonkin jäsenvaltioon jättämän kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion määrittämisperusteiden ja -menettelyjen vahvistamisesta (uudelleenlaadittu vastuunmäärittämisasetus),

Euroopan unionin neuvoston asetus (EY) N:o 343/2003 niiden perusteiden ja menettelyjen vahvistamisesta, joiden mukaisesti määritetään kolmannen maan kansalaisen johonkin jäsenvaltioon jättämän turvapaikkahakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio (vastuunmäärittämisasetus)

Korkeimman hallinto-oikeuden päätös KHO:2012:18.

Asian ovat ratkaisseet hallinto-oikeuden jäsenet Juha Rautiainen, Mirja Mehto ja Virpi Ikkelä. Esittelijä Riitta Vaartio.

Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa

Maahanmuuttovirasto on pyytänyt lupaa valittaa Helsingin hallinto-oikeuden päätöksestä sekä valituksessaan vaatinut, että hallinto-oikeuden päätös kumotaan ja Maahanmuuttoviraston päätös saatetaan voimaan.

Maahanmuuttovirasto on esittänyt, että korkein hallinto-oikeus pyytää ennakkoratkaisua Euroopan unionin tuomioistuimelta. Ennakkoratkaisua tulisi pyytää siitä, tuleeko vastuunmäärittämisasetuksen (343/2003) 9 artikla jättää soveltamatta tilanteessa, jossa kolmannen maan kansalainen hakee kansainvälistä suojelua artiklan tarkoittamassa valtiossa kokemansa kohtelun vuoksi.

Maahanmuuttovirasto on lausunut vaatimustensa tueksi muun ohella seuraavaa:

Asiassa on ensisijaisesti kyse pakolaisoikeuden perustana olevasta pakolaisen määritelmästä ja siitä, mihin valtioon nähden henkilö voi olla pakolainen. Toisekseen asiassa on kysymys siitä, voiko kansallinen tuomioistuin todeta, ettei unionin oikeuteen kuuluvan neuvoston asetuksen velvoittavaa säännöstä voida soveltaa yksittäisessä asiassa.

Asiassa on riidattomasti selvitetty, että AB ja hänen lapsensa ovat Egyptin kansalaisia, joilla on oleskelulupa Italiaan ja jotka ovat asuneet Italiassa pitkään. Maahanmuuttovirasto on katsonut vastuunmäärittämisasetuksen (343/2003) 17 artiklan 1 kohdan mukaisesti, että Italia on vastuussa hakemuksen käsittelystä AB:n osalta asetuksen 9.2 artiklan perusteella ja hänen lastensa hakemusten osalta asetuksen 4.3 artiklan perusteella. Italia on vahvistanut ilmoituksellaan 10.2.2014 olevansa vastuussa hakemuksen käsittelystä.

Hallinto-oikeus on perusteluissaan todennut, että kysymyksessä oleva kansainvälistä suojelua koskeva hakemus perustuu Italian tapahtumille ja katsonut, että kansainvälistä suojelua koskeva hakemus ei voi tulla tutkittavaksi Italiassa käytävässä turvapaikkaprosessissa.

Hallinto-oikeuden näkemys siitä, että AB:n ja hänen lastensa kansainvälistä suojelua koskeva hakemus voisi perustua Italian tapahtumiin, ja ettei sitä sen vuoksi voitaisi käsitellä Italiassa tapahtuvassa turvapaikkamenettelyssä, on virheellinen. Vaikka hallinto-oikeus perusteluissa toteaa, että he ovat asuneet Italiassa vuodesta 1998 lähtien ja Italia olisi heidän tosiasiallinen asuinmaansa, Italia ei ole pakolaissopimuksessa, ulkomaalaislaissa tai määritelmädirektiivissä tarkoitettu entinen pysyvä asuinmaa. AB:llä ja hänen lapsillaan on Egyptin kansalaisuus, joten pysyvän asuinmaan käsite ei voi tulla sovellettavaksi heidän kohdallaan. AB:n ja hänen lastensa osalta kansainvälisen suojelun tarve Italiassa voisi tulla tutkittavaksi vain siinä tapauksessa, että heillä olisi Italian kansalaisuus tai he olisivat kansalaisuudettomia.

AB:n ja hänen lastensa tulee Italiassa kokemiensa ongelmien takia turvautua Italian viranomaisten apuun. Jos AB katsoo, että häntä on kohdeltu lainvastaisesti, hänen tulee saattaa asia normaaleja oikeusteitä pitkin Italian oikeuslaitoksen ratkaistavaksi. Jos AB ja hänen lapsensa eivät katso Italian viranomaisten pystyvän tarjoamaan heille riittävän turvallisia asuinolosuhteita, heidän tulee ensisijaisesti turvautua kansalaisuusvaltionsa Egyptin suojeluun, mihin nähden Suomen tarjoama kansainvälinen suojelu on toissijainen vaihtoehto. AB ja hänen lapsensa eivät ole missään vaiheessa tuoneet esiin, että he olisivat kykenemättömiä tai vainon pelon johdosta haluttomia turvautumaan kansalaisuusvaltionsa Egyptin suojeluun. Päinvastoin AB:n mukaan hänen Egyptistä lähtönsä syynä oli vieraantuminen perheestä eikä siihen liittynyt muita ongelmia.

Pakolaissopimuksen, ulkomaalaislain sekä määritelmädirektiivin (2011/95/EU) lähtökohtana on se, että kansalaisuuden omaava henkilö voi hakea kansainvälistä suojelua vain suhteessa kansalaisuusvaltioonsa. Hakemus tutkitaan suhteessa pysyvään asuinmaahan vain siinä poikkeustapauksessa, että henkilöllä ei ole minkään maan kansalaisuutta.

Koko yhteinen eurooppalainen turvapaikkajärjestelmä ja vastuunmäärittämisasetuksen mukainen menettely rakentuu sille lähtökohdalle, että kolmannen maan kansalainen ei hae kansainvälistä suojelua suhteessa toiseen EU-valtioon. Tämän vuoksi unionin kansalaisten tekemät kansainvälistä suojelua koskevat hakemukset jäävät yhteisen turvapaikkajärjestelmän säännösten ulkopuolelle. Lähtökohta merkitsee sitä, että unionin jäsenvaltioita voidaan pitää kolmannen maan kansalaisille turvallisina maina, joissa he eivät voi joutua vainon tai vakavan haitan kohteeksi.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on 4.11.2014 antanut tuomion asiassa Tarakhel vastaan Sveitsi, jossa kyse oli lapsiperheen palauttamisesta Italiaan turvapaikkahakemuksen käsittelyä varten. EIT katsoo tuomiossa yksiselitteisesti, että Italian vastaanottojärjestelmän tilanne ei ole verrannollinen Kreikkaan eivätkä vastaanottojärjestelmän puutteet ole peruste keskeyttää kaikkien turvapaikanhakijoiden siirtoja Italiaan. Tuomioistuin kuitenkin edellytti kysymyksessä olevassa tapauksessa riittäviä takeita siitä, että henkilöt tullaan sijoittamaan erityisesti lasten tarpeet huomioivaan vastaanottopalveluun.

Maahanmuuttovirasto katsoo, että edellä mainittu tuomio on merkityksellinen vain niissä tilanteissa, joissa kyse on nimenomaan turvapaikanhakijaksi Italian palaamisesta, jolloin henkilö on riippuvainen vastaanottojärjestelmästä saamistaan palveluista. Arvioitaessa tuomion merkitystä ja soveltamista yksittäiseen asiaan on otettava huomioon henkilön ulkomaalaisoikeudellinen asema Italiassa eli perustuuko hänen oleskeluoikeutensa turvapaikanhakijan asemaan vai onko hän oleskeluluvalla laillisesti oleskeleva kolmannen maan kansalainen. Maahanmuuttoviraston valituslupahakemus koskee tilannetta, jossa henkilöt eivät ole palaamassa Italiaan ainoastaan turvapaikanhakijan asemaan. AB:llä on Italiassa pysyvä oleskelulupa ja pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen asema eikä hän siten ole toimeentulonsa ja asumisensa osalta täysin riippuvainen vastaanottojärjestelmästä.

Hallinto-oikeuden viittaamassa korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä KHO 2012:18 oli kyse tilanteesta, jossa kolmannen maan kansalainen haki kansainvälistä suojelua EU-maassa kokemiensa oikeudenloukkausten perusteella. Maahanmuuttovirasto oli jättänyt hakemuksen tutkimatta sillä perusteella, että henkilö oli tullut turvallisesta turvapaikkamaasta. Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä todetaan, että vaikka puheena olevaa EU-maata voitaisiin pitää turvallisena turvapaikkamaana, tällä seikalla ei ole kuitenkaan oikeudellisesti ratkaisevaa merkitystä. EU-maassa ei voida käsitellä kansainvälistä suojelua koskevaa asiaa, kun sen perusteeksi on esitetty samassa maassa koetut oikeudenloukkaukset. Päätöksen perusteluissa ei oteta kantaa siihen, miten kolmannen maan kansalainen voisi hakea kansainvälistä suojelua suhteessa pysyvään asuinmaahansa EU:n jäsenvaltioon, jonka kansalainen hän ei ole.

Maahanmuuttovirasto katsoo, että tulkinta kansalaisuusvaltion ja pysyvän asuinmaan käsitteiden soveltamisesta kansainvälistä suojelua koskevissa asioissa on oikeuskäytännössä edelleen epäselvä. Helsingin hallinto-oikeuden nyt muutoksenhaun kohteena oleva päätös on selkeässä ristiriidassa pakolaissopimuksen ja ulkomaalaislain kanssa. Toisaalta ulkomaalaislain 87 §:n sanamuoto ei yksiselitteisesti ohjaa tulkintaan, että pysyvä asuinmaa voi tulla kyseeseen vain silloin kun henkilöllä ei ole kansalaisuutta. Maahanmuuttovirasto katsoo, että kysymykseen on syytä saada korkeimman hallinto-oikeuden selkeä oikeuskäytäntöä ohjaava ratkaisu.

AB on antanut asiassa selityksen. Perhe on hakenut suojelua Suomesta, koska heidän henkeään uhataan Italiassa, eivätkä sen viranomaiset kykene antamaan heille suojelua. Heillä on objektiivinen pelko joutua terveyttä ja henkeä uhkaavien oikeudenloukkausten kohteeksi Italiassa. Siitä huolimatta Maahanmuuttovirasto on tutkimatta väitösten todenperäisyyttä ja vastoin non refoulement-periaatetta määrännyt heidät käännytettäviksi Italiaan. Asia on ollut palautettava Maahanmuuttovirastolle uudelleen käsiteltäväksi.

Maahanmuuttovirasto on antanut vastaselityksen, jossa se on muun ohella todennut, että Italiassa on vakaa ja demokraattinen yhteiskuntajärjestelmä. Italiassa on riippumaton ja puolueeton oikeuslaitos, jossa oikeudenkäytön taso vastaa oikeudenmukaiselle oikeudenkäynnille asetettuja vaatimuksia. Kaikissa tapauksissa, joissa henkilölle tehdään maasta poistamispäätös, otetaan huomioon ulkomaalaislain 147 §:n palautuskielto. Tämä koskee myös tilanteita, joissa henkilö määrätään käännytettäväksi muuhun kuin kansalaisuusvaltioonsa. Pakolaissopimus lähtee siitä, että kansainvälinen suojelu on toissijaista suhteessa kansalliseen suojeluun. Henkilön, joka ilman pätevää, perusteltuun pelkoon pohjautuvaa syytä, ei ole vedonnut kansalaisuusvaltionsa suojeluun, ei katsota olevan vailla kansalaisuusvaltionsa suojaa.

AB:lle on lähetetty tiedoksi Maahanmuuttoviraston vastaselitys.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

Korkein hallinto-oikeus myöntää valitusluvan ja tutkii asian.

1. Vaatimus ennakkoratkaisun pyytämisestä unionin tuomioistuimelta hylätään.

2. Valitus hylätään. Hallinto-oikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Perustelut

1. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että velvollisuutta tehdä Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 267 artiklassa tarkoitettu ennakkoratkaisupyyntö ei ole silloin, jos kansallisessa tuomioistuimessa ei esiinny todellista epäilyä unionin tuomioistuimen olemassa olevan oikeuskäytännön soveltamismahdollisuudesta asiaan tai jos on täysin selvää, miten unionin oikeutta on kyseisessä tilanteessa asianmukaisesti sovellettava.

Asiassa ei ole tullut esille sellaista kysymystä, jonka johdosta ennakkoratkaisupyynnön esittäminen olisi edellä mainittu huomioon ottaen tarpeen.

2.

2.1. Kysymyksenasettelu

AB, joka on Egyptin kansalainen ja oleskellut Italiassa vuodesta 1998, on tullut Suomeen turvapaikanhakijaksi 31.10.2013. Italiassa hänellä on voimassa oleva pysyvä oleskelulupa.

AB on pyytänyt turvapaikkaa Suomesta, koska Italian oikeuslaitos ei pysty tarjoamaan suojelua hänelle ja hänen perheelleen. Italiassa hän oli ollut perättömän ilmiannon perusteella pidätettynä ja syytettynä epäiltynä ryöstöstä. AB:n vapautumisen jälkeen todelliset syylliset oli vangittu, mutta heidän sukulaisensa olivat jatkuvasti uhkailleet hänen henkeään sekä hänen perhettään. AB ei ollut saanut Italiassa vallitsevien rikolliskytkösten takia suojelua poliisilta eikä korvaushakemustaan tuomioistuimen käsiteltäväksi.

Asiakirjoista saatavan selvityksen mukaan AB ei ole Suomessa vedonnut turvapaikkaperusteena kansalaisuusvaltionsa Egyptin olosuhteisiin, eikä hän ole näin tehnyt myöskään Italiassa.

Asiassa on ratkaistava kysymys siitä, kuuluuko turvapaikkahakemuksen käsittely Suomen viranomaisille. Maahanmuuttovirasto on jättänyt hakemuksen tutkimatta sillä perusteella, että hakemuksen käsittely kuuluu vastuunmäärittämisasetuksen perusteella Italialle.

2.2. Sovellettavat oikeusohjeet

Pakolaisten oikeusasemaa koskevan yleissopimuksen (SopS 77/1968, pakolaissopimus) 1 artiklan A-kohdan 2 alakohdan mukaan pakolainen on henkilö, jolla on perusteltua aihetta pelätä joutuvansa vainotuksi rodun, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskuntaluokkaan kuulumisen tai poliittisen mielipiteen johdosta, oleskelee kotimaansa ulkopuolella ja on kykenemätön tai sellaisen pelon johdosta haluton turvautumaan sanotun maan suojaan; tai joka olematta minkään maan kansalainen oleskelee entisen pysyvän asuinmaansa ulkopuolella ja edellä mainittujen seikkojen tähden on kykenemätön tai sanotun pelon vuoksi haluton palaamaan sinne.

Euroopan unionin neuvoston asetuksen (EY) N:o 343/2003 niiden perusteiden ja menettelyjen vahvistamisesta, joiden mukaisesti määritetään kolmannen maan kansalaisen johonkin jäsenvaltioon jättämän turvapaikkahakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio (vastuunmäärittämisasetus, ns. Dublin II), 1 artiklan mukaan asetuksessa vahvistetaan ne perusteet ja menettelyt, joiden mukaisesti määritellään kolmannen maan kansalaisen johonkin jäsenvaltioon jättämän turvapaikkahakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio.

Vastuunmäärittämisasetuksen 2 artiklan a alakohdan mukaan kolmannen maan kansalaisella tarkoitetaan henkilöä, joka ei ole Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 17 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu Euroopan unionin kansalainen. Saman artiklan c alakohdan mukaan turvapaikkahakemuksella tarkoitetaan kolmannen maan kansalaisen tekemää hakemusta, joka voidaan ymmärtää pyynnöksi saada kansainvälistä suojelua jostakin jäsenvaltiosta Geneven sopimuksen mukaisesti. Kansainvälisen suojelun myöntämistä koskevia hakemuksia pidetään aina turvapaikkahakemuksina, jollei asianomainen kolmannen maan kansalainen nimenomaisesti pyydä muunlaista suojelua, jota on mahdollista hakea erikseen.

Vastuunmäärittämisasetuksen 3 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on käsiteltävä kenen tahansa kolmannen maan kansalaisen minkä tahansa jäsenvaltion rajalla tai alueella esittämä turvapaikkahakemus. Turvapaikkahakemuksen käsittelee yksi ainoa jäsenvaltio. Tämä jäsenvaltio on se, joka III luvussa esitettyjen perusteiden mukaisesti on vastuussa hakemuksen käsittelystä. Asetuksen 9 artiklan 1 kohdan mukaan, jos turvapaikanhakijalla on voimassa oleva oleskelulupa, on luvan myöntänyt jäsenvaltio vastuussa turvapaikkahakemuksen käsittelystä.

Vaatimuksista kolmansien maiden kansalaisten ja kansalaisuudettomien henkilöiden määrittelemiseksi kansainvälistä suojelua saaviksi henkilöiksi, pakolaisten ja henkilöiden, jotka voivat saada toissijaista suojelua, yhdenmukaiselle asemalle sekä myönnetyn suojelun sisällölle annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/95/EU (määritelmädirektiivi) 2 artiklan h) kohdan mukaan kansainvälistä suojelua koskevalla hakemuksella tarkoitetaan kolmannen maan kansalaisen tai kansalaisuudettoman henkilön esittämää pyyntöä saada suojelua jostakin jäsenvaltiosta, kun hakijan voidaan katsoa tarkoittavan pakolaisasemaa tai toissijaista suojeluasemaa ja kun hakija ei nimenomaisesti pyydä tämän direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle jäävää muunlaista suojelua, jota voidaan pyytää erikseen.

Määritelmädirektiivin 2 artiklan d) kohdan mukaan pakolaisella tarkoitetaan kolmannen maan kansalaista, jolla on perusteltua aihetta pelätä joutuvansa vainotuksi rodun, uskonnon, kansallisuuden, poliittisten mielipiteiden tai tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen vuoksi ja joka oleskelee kansalaisuusmaansa ulkopuolella ja on kykenemätön tai sellaisen pelon johdosta haluton turvautumaan sanotun maan suojaan, ja kansalaisuudetonta henkilöä, joka oleskelee entisen pysyvän asuinmaansa ulkopuolella edellä mainittujen seikkojen tähden ja on kykenemätön tai sanotun pelon vuoksi haluton palaamaan sinne ja jota 12 artikla ei koske.

Ulkomaalaislain 87 §:n 1 momentin mukaan maassa oleskelevalle ulkomaalaiselle annetaan turvapaikka, jos hän oleskelee kotimaansa tai pysyvän asuinmaansa ulkopuolella sen johdosta, että hänellä on perustellusti aihetta pelätä joutuvansa siellä vainotuksi alkuperän, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen tai poliittisen mielipiteen johdosta, ja jos hän pelkonsa vuoksi on haluton turvautumaan sanotun maan suojeluun.

Hallituksen esityksen (HE 28/2003 vp) 87 §:ä koskevissa yksityiskohtaisissa perusteluissa todetaan, että pykälän 1 momentin sisältö vastaa pakolaissopimuksen 1 artiklan A kohdassa olevaa pakolaisen määritelmää. Pykälän 1 momentissa mainittu pysyvän asuinmaan käsite tulee sovellettavaksi vain kansalaisuudettoman henkilön kohdalla. Pykälä pohjautuu pakolaissopimuksen 1 artiklaan, jossa sama periaate on määritelty. Luonnollisesti, jos tietyn valtion kansalainen asuu pysyvästi muussa kuin kansalaisuusvaltiossaan ja joutuu vainotuksi pysyvässä asuinmaassaan, hänen on ensi sijaisesti haettava suojelua kansalaisuusvaltiostaan, eikä turvapaikkahakemus kolmannessa valtiossa voi menestyä.

Ulkomaalaislain 103 §:n 1 momentin (301/2004) mukaan kansainvälistä suojelua koskeva hakemus voidaan jättää tutkimatta, kun: hakija 1) on saapunut 99 §:ssä määritellystä turvallisesta turvapaikkamaasta, jossa hän on saanut tai olisi voinut saada 87 ja 88 §:ssä tarkoitettua suojelua ja jonne hänet voidaan palauttaa; taikka 2) hakija voidaan lähettää toiseen valtioon, joka vastuuvaltion määrittämisestä annetun neuvoston asetuksen mukaan on vastuussa turvapaikkahakemuksen käsittelystä.

Ulkomaalaislain 147 §:n (1214/2013) mukaan ketään ei saa käännyttää, karkottaa tai pääsyn epäämisen seurauksena palauttaa alueelle, jolla hän voi joutua kuolemanrangaistuksen, kidutuksen, vainon tai muun ihmisarvoa loukkaavan kohtelun kohteeksi, eikä alueelle, jolta hänet voitaisiin lähettää sellaiselle alueelle.

Oikeudellinen arviointi ja lopputulos

Korkein hallinto-oikeus toteaa, että kansainvälisen oikeuden mukaan mahdollisuus turvautua henkilön kansalaisuusvaltion suojeluun on ensisijainen kolmansilta valtioilta haettavaan kansainväliseen suojeluun nähden. Turvapaikkahakemuksen tekeminen ei siten edellytä, että henkilö on kokenut kansainvälisen suojelun tarpeen perusteena olevaa vainoa nimenomaan kansalaisuusvaltiossaan, vaan kansainvälisen suojelun perusteena voi olla myös hänen kokemansa vaino muussa valtiossa.

AB oleskelee kansalaisuusvaltionsa Egyptin ulkopuolella. AB on siten lähtökohtaisesti voinut tehdä Suomessa turvapaikkahakemuksen perusteilla, jotka liittyvät hänen oleskeluunsa Italiassa ennen Suomeen saapumistaan.

Euroopan unionin jäsenvaltioiden keskinäistä vastuunjakautumista turvapaikkahakemusten käsittelyssä on määritelty vastuunmäärittämisasetuksella. Asetus koskee sellaisia turvapaikkahakemuksia, joilla haetaan kansainvälistä suojelua suhteessa henkilön kotimaahan tai kansalaisuudettoman henkilön pysyvään asuinmaahan. AB on vedonnut Suomessa turvapaikkaperusteina kohteluunsa Italiassa. Kysymyksessä ei siten ole vastuunmäärittämisasetuksen 3 ja 9 artiklassa tarkoitetusta turvapaikkahakemuksesta, AB:n turvapaikkahakemuksen käsittelystä vastuussa oleva valtio ei näin ollen määräydy vastuunmäärittämisasetuksen mukaisesti eikä hakemusta ole voitu jättää tutkimatta ulkomaalaislain 103 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla.

Kansainvälistä suojelua koskevaa asiaa ei voida käsitellä toisessa EU-maassa, tässä tapauksessa Italiassa, kun sen perusteeksi on esitetty samassa maassa koetut oikeudenloukkaukset (KHO:2012:18). Hakemusta ei näin ollen voida jättää tutkimatta sillä perusteella, että se voitaisiin käsitellä Italiassa.

AB:n ja hänen lastensa turvapaikkahakemukset tulee edellä lausuttu huomioon ottaen tutkia Suomessa. Hakemusten tutkiminen kuuluu Maahanmuuttovirastolle. Hakemusten tutkimista ei estä se seikka, että AB ei ole esittänyt perusteita kansainvälisen suojelun saamiseen suhteessa kansalaisuusvaltioonsa eikä asiassa ole myöskään ilmennyt, etteikö hän voisi turvautua kansalaisuusvaltion suojeluun. Mahdollisuus turvautua kansalaisuusvaltion suojeluun otetaan huomioon arvioitaessa sitä, onko Suomen valtiolla velvollisuutta antaa AB:lle ja hänen lapsilleen kansainvälistä suojelua ja voidaanko heidät palauttaa kansalaisuusvaltioonsa siinä tapauksessa, että heille ei myönnetä oleskelulupaa Suomessa.

Edellä mainituilla perusteilla korkein hallinto-oikeus ei muuta hallinto-oikeuden päätöksen lopputulosta, jolla Maahanmuuttoviraston päätös on kumottu ja asia palautettu uudelleen käsiteltäväksi.

Oikeusapu

Oikeusapua on myönnetty ilman omavastuuta. Avustajaksi on määrätty oikeustieteen kandidaatti Mikael Karttunen, joka on vaatinut palkkiona ja tulkkauskulujen korvauksena yhteensä 675,80 euroa.

Avustajalle maksetaan valtion varoista oikeusapulain 17 §:n 1 momentin ja 18 §:n 1 momentin nojalla oikeusavun palkkioperusteista annetun valtioneuvoston asetuksen 2 §:n, 4 §:n 1 momentin ja 6 §:n mukaisena neljän työtunnin perusteella laskettuna palkkiona 440 euroa. Varauksena tulkkauskuluihin maksetaan 105 euroa. Kokonaispalkkioksi, joka sisältää arvonlisäveron 130,80 euroa, muodostuu siten 675,80 euroa. Mainittu määrä jää valtion vahingoksi.

Asian ovat ratkaisseet hallintoneuvokset Riitta Mutikainen, Tuomas Lehtonen, Mika Seppälä, Liisa Heikkilä ja Janne Aer. Asian esittelijä Kai Träskelin.