Vallanjako ja oikeusvaltion puolustaminen – puhe ylituomaripäivillä Helsingissä 7.12.2023

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät ylituomaripäivien osanottajat, ärade deltagare i överdomaredagen, perinteisesti olemme ylituomaripäivillä ottaneet luvun ja katsoneet, onko joukossa tapahtunut muutoksia. Ja onhan taas yksi muutos tapahtunut ja meillä on ilo toivottaa tervetulleeksi Pohjois-Suomen hallinto-oikeuden ylituomari Juhana Niemi. Onnittelut vielä tässäkin tilaisuudessa ja tervetuloa! Yksi muutos on luvassa myös ensi vuonna, sillä Itä-Suomen ylituomarin virantäyttö on parhaillaan käynnissä.

Ohjelmassa puheenvuoroni otsikko on lyhyesti ja ytimekkäästi KHO:n katsaus. Se mahdollistaa keskustelun erilaisista ajankohtaisista asioista eikä tietenkään rajoitu vain korkeimman hallinto-oikeuden asioista kertomiseen. Olen itse antanut puheelleni otsikon ”Vallanjako ja oikeusvaltion puolustaminen”. Otsikosta kuvastuu huoleni eräistä juuri nyt ajankohtaisista ilmiöistä sekä varsinkin niihin liittyvästä poliittisesta keskustelusta. Esittelen teemaan liittyen myös pari esimerkkiä kuluvan vuoden oikeuskäytännöstämme.

Vallanjako oikeusvaltiossa

Olen viime vuosina puhunut paljon oikeusvaltion puolustamisen tärkeydestä ja oikeusvaltion rakenteellisista uhkatekijöistä. Suomessa tilanne on hyvä. Yksi keskeinen ongelma eli oikeudenkäyntien viivästyminen näyttäisi saavan parannusta, kun vuoden 2024 budjetissa ja seuraavien vuosien kehyksessä tuomioistuinten määrärahat lisääntyvät. Oikeudenhoidon selonteko teki rahoitustarpeet näkyviksi, ja hallitukset ja eduskunta ovat tunnistaneet tarpeet tiukasta taloustilanteesta huolimatta. Samoin oikeuslaitostyöryhmässä ja sen piakkoin asetettavassa alatyöryhmässä aletaan pohtia perustuslain tarkistamisen tarvetta tuomioistuinten riippumattomuuden varmistamiseksi. Keskusteluun tulevat myös syyttäjä- ja asianajajalaitoksen riippumattomuuden turvaaminen, nimittämismenettelyt ja perustuslain etusijaa koskevan 106 §:n ilmeisyysvaatimuksen poistamistarve. Hyvältä siis näyttää! Olen jo epäillyt huolehtineeni turhaan.

Valitettavasti ei kuitenkaan juuri nyt näytä siltä. Muun ohella poliitikkojen julkiset kommentit ja kirjoitukset mediassa liittyen rajaturvallisuuden varmistamiseen Venäjän hybridioperaation yhteydessä ja keskustelu korkeimman hallinto-oikeuden karhunmetsästystä koskevista päätöksistä antavat aiheen kerrata oikeusvaltion toimintaperiaatteita. Aluksi käsittelen aihetta itärajan sulkemiskeskustelun kannalta. Oikeuskäytäntökatsauksen yhteydessä palaan karhuasiaan.

Oikeusvaltion keskeisimpiin elementteihin kuuluu vallanjako. Jo koulun yhteiskuntaopin tunneilla kaikki lienevät perehtyneet Montesquieun oppiin valtiovallan kolmijaosta. Mutta kerrataan nyt kuitenkin. Lainsäädäntövaltaa käyttää parlamentti, toimeenpanovaltaa hallitus ja tuomiovaltaa riippumattomat tuomioistuimet. Oikeusvaltiossa kaikki toiminta on lakisidonnaista, eikä mikään toimielin tai kukaan päätöksentekijä ole lain yläpuolella. Eduskunta on korkein valtioelin, joka lakeja säätämällä päättää yhteiskunnan kehityksen suunnasta. Hallitus ja viranomaiset toteuttavat lakien nojalla ja rajoissa yhteiskunnallisia tavoitteita. Eduskunnankaan päätösvalta ei silti ole vailla rajoituksia, vaan lakien säätämistä rajaavat kotimainen perustuslaki, EU-oikeus ja kansainväliset sopimukset. Eduskunnan perustuslakivaliokunnalla on tärkeä ja vastuullinen rooli sen varmistamisessa ennalta, että lait ovat perustuslain ja kansainvälisten ihmisoikeussopimusten mukaisia. Hallituksen ja muiden viranomaisten yksittäistapaukselliset ratkaisut puolestaan on tehtävä lainsäädännön asettamissa rajoissa, ja näiden rajojen sisällä pysyminen varmistetaan viime kädessä yksittäisten muutoksenhakujen perusteella tuomioistuimissa. Myös ylimmillä lainvalvojilla, hallituksen toiminnassa erityisesti valtioneuvoston oikeuskanslerilla, on keskeinen rooli. Oikeuskanslerin valvonnan tavoitteena on varmistaa ennalta hallituksen ratkaisujen lainmukaisuus. Mainitsen vielä, että oikeusvaltiollisen ajattelun perusteisiin kuuluu ihmis- ja perusoikeuksien turvaaminen. Edes eduskunnan enemmistö ei voi säätää ihmis- ja perusoikeuksia loukkaavia lakeja eivätkä viranomaiset tehdä niiden vastaisia päätöksiä. Tämän varmistamisessa tuomioistuinten rooli on keskeinen.

Järjestelmä rakentuu sen varaan, että vallankäyttö on kontrolloitua ja eri valtioelinten erilaiset tehtävät ja vastuut mahdollistavat vallankäytön tasapainon valvonnan. Amerikkalaiset käyttävät kuvaavaa käsitettä checks and balances. Pidän äärimmäisen huolestuttavana sitä, että poliittiset toimijat kevyin perustein kyseenalaistavat tämän herkän oikeusvaltiollisen tasapainon. On selvää, että kansanedustajilla on perustuslaissa turvattu ilmaisuvapaus. Paineet puhua kannattajille perinteisessä ja sosiaalisessa mediassa ovat kovat. On niin ikään selvää, että tuomioistuinten ratkaisuja saadaan arvioida kriittisesti – toki mieluiten oikeaan tietoon ja ratkaisuihin perehtymiseen pohjautuen. Sitä vastoin vallanjaon perusperiaatteiden kyseenalaistaminen on omiaan rapauttamaan oikeusvaltioon kohdistuvaa luottamusta.

Eri toimijoiden roolit ja niiden kunnioittaminen

Venäjä käynnisti marraskuussa 2023 välineellistettyyn maahanmuuttoon perustuvan hybridioperaation itärajalla. Kuten tasavallan presidentti ennakoi jo Suomen Nato-jäsenyyden hakumenettelyyn liittyen, oli odotettua, että itänaapuri kohdistaa meihin kaikenlaista ilkeyttä. Venäjän toiminta johti siihen, että Suomessa oli syytä arvioida rajavartiolakiin viime vuonna tehtyjen muutosten pohjalta sitä, tulisiko rajanylityspaikkojen aukioloa rajoittaa tai peräti raja sulkea. Asiaa pohtiessaan hallitus sai ensi vaiheessa apulaisoikeuskanslerin kannanoton, jonka mukaan koko rajan sulkemiseen ei siinä tilanteessa ollut laillisia edellytyksiä.

Tilanteesta syntyi valtava mediakohu ja saatiinpa sosiaalisesta mediasta lukea jopa kansanedustajan pohdintaa siitä, miten apulaisoikeuskansleri Puumalainen voitaisiin irtisanoa ja mitä se maksaisi. Valtioneuvoston oikeuskanslerin (tai hänen poissa ollessaan) apulaisoikeuskanslerin tehtävänä on ennalta valvoa valtioneuvoston päätösten lainmukaisuutta. Apulaisoikeuskansleri ei ole oikeustieteen tohtori Mikko Puumalainen vaan instituutio, osa oikeusvaltiollista valtarakennetta. Vaatimus siitä, että olisi irtisanottava laillisuusvalvoja, jonka kanta, joka ei miellytä poliittisia päätöksentekijöitä, joiden toimintaa hänen tulee valvoa, tai oletettua kansalaismielipidettä, on äärimmäisen vaarallinen. Todella toivon, että tällainen keskustelu saadaan loppumaan. Pääministeri Petteri Orpo käyttikin asiaan liittyen vakauttavia puheenvuoroja.

Aivan toinen asia on se, että rajavartiolakia valmisteltaessa katsottiin ääritilanteessa mahdolliseksi rajan täydellinen sulkeminen ja turvapaikan haun keskittäminen Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Tähän perustuslakivaliokunnan lausunto antoi tukea. Perustuslakivaliokunta ei kuitenkaan ratkaise yksittäistä hallintoasiaa. Vastuu on maan hallituksella laissa säädettyjen kriteerien ja perustuslakivaliokunnan yleisten linjausten arvioinnin perusteella. Tämäkin on osa vallanjakoa. Se, että rajan sulkeminen yhtenä päivänä esitettyjen selvityksen ja tilannekuvan perusteella arvioitiin liialliseksi toimenpiteeksi, ei estä sitä, että jonakin seuraavana päivänä, uuden selvityksen valossa täyssulku katsotaan mahdolliseksi. Omaan arvoonsa jätän mediassa esitetyt halpahintaiset ajatukset siitä, että kun oikeuskansleri Tuomas Pöysti palasi virkamatkaltaan valvomaan valtioneuvoston päätöksentekoa, kantakin muuttui. Ei tässä ole kysymys henkilöistä vaan tilannearviosta.

Pohdittaessa rajan sulkemisen edellytyksiä on huolellisesti arvioitava Suomen turvallisuuteen kohdistuvaa uhkaa. Erona Venäjään on se, että Suomi on oikeusvaltio, joka noudattaa kansainvälisiä sitoumuksiaan. Pakolaissopimuksen velvoitteet ja EU:n maahanmuuttoa sääntelevät direktiivit eivät ole hyvin sovitettavissa yhteen välineellistettyyn maahanmuuttoon perustuvaan hybridioperaatioon. Oikeusvaltiollakin tulee olla mahdollisuus itsepuolustukseen ja kansalaistensa suojeluun, mutta samalla kunnioittaen oikeutta turvapaikan hakemiseen ja haavoittuvien ihmisryhmien suojelemiseen. Tätä vaikeaa yhtälöä valotettiin hienosti eturivin oikeustieteilijöidemme, unionin tuomioistuimen entisen tuomarin Allan Rosasin ja akateemikko Martti Koskenniemen viisaissa haastattelulausunnoissa Helsingin Sanomissa marraskuun lopulla. Vaikka valtion turvallisuuden takaamisessa suhteessa esimerkiksi oikeuteen hakea turvapaikkaa ei olekaan kysymys kahden perusoikeuden välisestä punninnasta, kuten professori, Venetsian toimikunnan aiempi jäsen Kaarlo Tuori on korostanut, perusoikeuksien rajoittamisedellytysten arvioiminen johtaa eräänlaiseen punnintaan turvallisuuden takaamisen ja näiden rajoitusten sallittavuuden ja syvälle käyvyyden välillä. Silti muistutan, että perustuslain 9 §:n 4 momentissa säädetty palautuskielto on ehdoton. Ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu. Mikään punninta ei siis mahdollista ihmisen palauttamista alueelle, jossa tämä joutuu hengenvaaraan tai epäinhimillisen kohtelun kohteeksi. Tällöin kansallinen turvallisuus on tietenkin varmistettava tähän yksilöön kohdistuvin toimin Suomessa.

Uhkan suuruus ei liity vain siihen, kuinka monta tulijaa kulloinkin on rajalla, vaan tulevaisuuden tilannearvioon. Hybridioperaatiossa saattaa olla kysymys sotilaallista toimintaa lähestyvistä tai sitä korvaavista operaatioista, jolloin kansallisen turvallisuuden ylläpitäminen saattaa edellyttää ja mahdollistaa merkittäviäkin rajoituksia perusoikeuksiin, kuten oikeuteen hakea turvapaikkaa. Hybridivaikuttamisen suhteen ei pidä olla sinisilmäinen. Ongelmia ei aiheuta yksinomaan tulijoiden suuri määrä. Mahdollista on soluttaa joukkoon ihmisiä, joilla on kyky ja halu vahingoittaa Suomea ja suomalaisia. Oikeusvaltio on aina jossain määrin haavoittuvainen. Vapaus ja perusoikeudet tarkoittavat juuri sitä, että hallitus tai diktaattori ei voi yksin päättää vaikkapa rajan sulkemisesta – ei liioin kansalaisten huutoäänestyksen enemmistö tai somemyrsky.

Tuomioistuinten kannalta poliitikkojen oikeuskansleri-instituutioon kohdistama paine herättää huolta. Valtioneuvoston oikeuskanslerin tehtäviin nimittäin kuuluu myös tuomioistuinten toiminnan valvonta. Jos tulevaisuudessa oikeuskansleri ei säilyttäisi itsenäisyyttään ja integriteettiään vaan alistuisi poliittisten päättäjien toiveille, tämä saattaisi heijastua myös tuomioistuimiin. Tähän kiinnitti huomiota korkeimman oikeuden presidentti emeritus Timo Esko Turun hovioikeuden 400-vuotisjuhlaseminaarissa 25.11.2023. Ruotsissa oikeuskanslerin tuomioistuimiin kohdistuva valvonta on esitetty poistettavaksi.

Karhun kannanhoidollinen metsästys

Korkein hallinto-oikeus antoi 30.10.2023 päätöksensä yhteensä 17 valituslupahakemukseen, jotka koskivat syksyksi 2022 myönnettyjä poikkeuslupia karhunmetsästykseen. Suomen riistakeskuksen päätöksillä oli sallittu yhteensä 111 karhun tappaminen Kainuussa, Itä-Suomessa ja Pohjois-Hämeessä kannanhoidollisin perustein. Korkeimman hallinto-oikeuden päätösten mukaan metsästyslaissa ja EU:n luontodirektiivissä säädetyt perusteet poikkeuslupien myöntämiseen eivät täyttyneet (ks. KHO 2023:99–100).

Päätöksistä on virinnyt laaja keskustelu. Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksiä saa arvostella ja niistä saa olla eri mieltä. Oikeusvaltiollisen tehtävänjaon kannalta olisi kuitenkin toivottavaa, että poliittiset päättäjät eivät kyseenalaistaisi päätöksiä virheellisin tai leimaavin perustein. Asia-argumentit ovat tervetulleita varsinkin, jos päätösten perusteluihin on perehdytty.

Kansanedustaja Sanna Antikainen kirjoitti Savon Sanomissa 15.11.2023 muun muassa, että ”Sektorin heikosti tuntevat tuomarit eivät saa tehdä ratkaisuja, joissa lähtökohtaisesti ei sallita metsästystä ja perustelut keksitään aina erikseen. Lainsäädäntö on tarvittaessa päivitettävä niin, ettei lupia voida enää oikeuskäsittelyssä hylätä.” ”EU-tuomioistuimen ratkaisut eivät myöskään saa olla este lainsäädännön muuttamiselle. Direktiiviä voi soveltaa kansallisin tulkinnoin. EU:lle ja oikeuslaitokselle ei saa antaa asiassa saneluvaltaa.” Saman lehden haastattelussa kansanedustaja Markku Eestilä viittaa siihen, että suurpetojen sääntely on entistä selvemmin arvokysymys, joka eduskunnan pitää ratkaista. ”Jos KHO asettuu entistä enemmän arvojohtajaksi Amerikan malliin”, myös nimittämisjärjestelmä on mietittävä uudelta pohjalta.

Kansanedustaja Antti Kangas taas kirjoittaa Kalajaska-lehdessä 29.11.2023 vihertyvästä korkeimmasta hallinto-oikeudesta ja katsoo suomalaisen oikeusvaltion toimivan itseään vastaan. ”On hyvin erikoista, että oikeus alkaa taisteluun hallitusohjelmaa ja koko eduskunnan reipasta tukea vastaan tässä asiassa. Montako muuta tapausta tulee mieleen, missä parlamentaarista enemmistöä vastaan aletaan taistella laajasti oikeudessa?”

Oikeusvaltiossa hallinnollinen päätöksenteko on riippumattomien tuomioistuinten oikeudellisen kontrollin alaista. Sellaista valtaa ei millekään hallintoviranomaiselle voida antaa, että lupapäätöksiä ei tuomioistuimessa voida kumota. Eestilän viittaus Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen, joka on common law -järjestelmässä suorastaan lainsäätäjän ja perustuslakituomioistuimen roolissa, on kaukaa haettu. Toivottavasti tällä ei tarkoiteta palata 1970-luvun keskusteluihin, joissa poliittisen kentän toiselta laidalta esitettiin tuomareiden nimittämisen politisoimista. Yksi oikeusvaltion keskeisistä perusteista on juuri vallanjako. Tuomioistuin soveltaa parlamentaarisen enemmistön hyväksymää lainsäädäntöä yksittäistapauksiin. Lainsäädäntö on toki aina osin tulkinnanvaraista, osin arvopohjaistakin. Olen professori Tapio Määtän kanssa samaa mieltä siitä, että suomalaisissa tuomioistuimissa, mukaan lukien korkeimmassa hallinto-oikeudessa, vallitsee vahva lainsäätäjän kunnioittamisen perinne. Siihen sisältyy paitsi lain kirjaimen myös lain tarkoituksen kunnioittaminen. Tätä haluan vaalia. Lainsäädäntöä voidaan muuttaa, mutta rajoituksena ovat tuolloinkin esimerkiksi EU-oikeudesta, perustuslaista ja vähemmistöjen suojasta kumpuavat rajoitteet. Oikeusvaltio ei ole enemmistön diktatuuri.

Korkeimman hallinto-oikeuden kyseisten tuomareiden asiantuntemus ympäristöoikeuden ja EU-oikeuden alalla lienee kaikille asioita tunteville kiistaton, ja arvelisin jokaisen päätösten perustelut lukevan vakuuttuvan siitä, ettei perusteluja ole tarvinnut keksiä. Lopputuloksesta ja perustelujen vakuuttavuudesta voidaan ilman muuta olla eri mieltä, ja sopii niitä arvostella, mutta tuomioistuimen motiivien kyseenalaistaminen, tuomareiden leimaaminen ja integriteetin kyseenalaistaminen eivät kuulu eri valtiomahtien edustajien väliseen keskusteluun. Esimerkki asiallisesta kommentoinnista on vaikkapa ministeri Sari Essayahin Savon Sanomien haastattelussa 15.11.2023 toteama, että Suomen oikeuslaitoksen tulkinta luontodirektiivistä on tiukempi kuin joissakin muissa EU-maissa. Siksi poikkeuslupaperusteet haetuille luville pitää pystyä esittämään entistä tarkemmin, hän esittää.

Maaseudun Tulevaisuuden kolumnissa oli kysytty, kuka vastaa tragediasta, jos ihminen menettää henkensä suurpetojen lisääntymisen myötä. Saman median mukaan entinen maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä vastasi, että syntyneestä tilanteesta vastuun kantaa yksiselitteisesti korkein hallinto-oikeus ja sille kannanhoidollisesta metsästyksestä valituksen tehneet suojelujärjestöt. Leppää siteerataan: ”KHO:n päätös on käsittämätön. Se olisi aivan hyvin voinut tehdä tulkinnan, jolla kannanhoidollinen metsästys jatkuisi. Esimerkki löytyy Ruotsista. KHO sivuuttaa kaikki nämä kokonaiskestävyyden osatekijät ja on lähtenyt suojelijoiden yksisilmäisen vaatimuksen puolelle, jolle ei perusteita ole.”

Korkein hallinto-oikeus tietenkin kantaa vastuunsa tulkita voimassa olevaa lainsäädäntöä EU-oikeuden vaatimusten mukaisesti. Sitä vastoin kohtuutonta on vastuun sysääminen luonnonsuojelujärjestöille, jotka käyttävät niille laissa säädettyä valitusoikeutta viranomaisten päätösten lainmukaisuuden tutkimiseksi. Muistutan myös, että direktiivi ja metsästyslaki sallivat suurpetojen tappamisen yleistä turvallisuutta koskevista syistä, ja poliisilaki mahdollistaa vaaraa aiheuttavien eläinten tappamisen. Totta kai kannanhoidollinen metsästys on kattavampi ratkaisu suurpetokannan kasvun rajoittamiseen. Tällöin kuitenkin Suomen riistakeskuksen on pystyttävä päätöstensä perusteluissa osoittamaan, että EU-oikeudellisesti hyväksyttävät tiukat kriteerit täyttyvät ja että niiden täyttymistä tukevat selvitykset ovat käsillä. Meilläkin karhun kiintiömetsästys poronhoitoalueella jatkuu.

Yritän parhaani mukaan selventää ratkaisujen perusteita nostamalla esiin keskeisiä kohtia korkeimman hallinto-oikeuden päätöksistä.

Luontodirektiivin mukaan jäsenvaltioiden on kiellettävä muun muassa karhun, suden (poronhoitoalueen ulkopuolella) ja ilveksen yksilöiden tahallinen pyydystäminen tai tappaminen luonnossa. Kiellosta poikkeaminen vaatii kolmen edellytyksen täyttymistä. Ensinnäkin on oltava tietty, direktiivissä säädetty peruste poikkeuksen myöntämiseen. Toiseksi tuon perusteen täyttämiseksi ei saa olla muuta tyydyttävää ratkaisua ja kolmanneksi poikkeaminen ei saa vaarantaa lajin kannan suotuisan suojelutason saavuttamista. Lajin kannan elinvoimaisuus sinällään ei ole peruste. Direktiivi ei mahdollista tiukasti suojellun lajin kannan harventamista vain sillä perusteella, että laji tai kanta on suotuisalla suojelutasolla. Niin kauan kuin lajit mainitaan direktiivin liitteessä IV(a), kielto koskee niitä. Jos ne poistetaan liitteestä, tilanne on tietenkin toinen. Se edellyttää kuitenkin unionin lainsäätäjän ratkaisua.

Poikkeamisen edellytykset säädetään metsästyslaissa, jota on tulkittava EU-tuomioistuimen direktiivin tulkintaa ohjaavien ennakkoratkaisujen mukaan. Niihin kansalliset viranomaiset ja tuomioistuimet ovat sidottuja. Sinänsä unionin tuomioistuin on pitänyt niin sanottua kannanhoidollista perustetta sallittuna, mutta kriteerit pyynnille ovat muun ohella vaadittavien selvitysten osalta hyvin tiukat. Karhuasioissa julkaisemissaan ennakkopäätöksissä korkein hallinto-oikeus katsoi, että adaptiivinen karhukannan hallinta ja metsästyskulttuurin ylläpitäminen eivät sellaisenaan ole hyväksyttäviä perusteita suojelusta poikkeamiseen.

Korkein hallinto-oikeus totesi olevan sinänsä selvää, että liian tiheä karhukanta aiheuttaa sellaisia ongelmia, joiden ratkaiseminen on käytännössä mahdollista vain tavoilla, jotka aiheuttavat ainakin jonkinlaista haittaa karhukannalle. Tähän nähden ei ole poissuljettua, että karhukannan tihentymisestä johtuvien sosiaalisten ongelmien lieventämistä hallitusti karhujen määrää vähentämällä voitaisiin pitää hyväksyttävänä poikkeamisperusteena. Poikkeusta voidaan kuitenkin soveltaa vain konkreettisesti ja tapauskohtaisesti ja vain, jos on olemassa erityinen, esimerkiksi karhukannan liiallisesta kasvusta aiheutuva alueellinen ongelma tai tilanne, johon on puututtava.

Korkein hallinto-oikeus edellytti, että poikkeusluvan perusteena tulee olla riittävä selvitys mainituista vaikutuksista nimenomaan poikkeushakemusta koskevalla alueella. Suomen riistakeskuksen päätöksistä kysymyksessä olevissa asioissa ei kuitenkaan käynyt selkeästi ja täsmällisesti ilmi, mihin luontodirektiivin mukaiseen hyväksyttävään päämäärään karhun kannanhoidollista metsästystä koskevalla poikkeuslupapäätöksellä oli kyseisellä hakemusalueella pyritty.

Ruotsin korkein hallinto-oikeus on lokakuussa 2023 antanut päätöksensä karhun metsästystä koskevassa asiassa (HFD 2023 not 39). Siinä lääninhallituksen myöntämä lupa 200 karhun tappamiseen pysytettiin. Asiassa oli ratkaistavana vain määrän hyväksyttävyys. Itse peruste hyväksyttiin sellaisena kuin lääninhallitus oli esittänyt ja alemmat oikeusasteet petoeläinyhdistyksen valitukset hyläten hyväksyneet. Kysymys oli muun ohella porovahinkojen vähentämisestä, kotieläinsuojiin kohdistuvien vahinkojen välttämisestä sekä petoeläinkantojen psykososiaalisen hyväksyttävyyden ja turvallisuuden tunteen lisäämisestä.

En lähde arvioimaan naapurimaan tuomioistuimen ratkaisua enemmälti. En liioin ole perehtynyt niihin perusteisiin ja selvityksiin, joihin lääninhallituksen päätökset Ruotsissa ovat perustuneet. Ei ole poissuljettua, että tulkinnallisiakin eroja on, mutta viime kädessä kysymys on hallintopäätöksen perusteeksi esitettyjen kriteerien ja selvityksen lainmukaisuuden arvioimisesta. Vielä kerran muistutan, että myös KHO:n ratkaisujen mukaan liian tiheä karhukanta voi aiheuttaa sellaisia ongelmia, joiden ratkaiseminen edellyttää kannan harventamista, eikä ole poissuljettua, että karhukannan tihentymisestä johtuvien sosiaalisten ongelmien lieventämistä hallitusti karhujen määrää vähentämällä voitaisiin pitää hyväksyttävänä poikkeamisperusteena. Luontodirektiivin 16 artiklan 1 e kohtaan perustuvaa poikkeusta voidaan kuitenkin soveltaa vain konkreettisesti ja tapauskohtaisesti ja vain, jos on olemassa erityinen, esimerkiksi karhukannan liiallisesta kasvusta aiheutuva alueellinen ongelma tai tilanne, johon on puututtava. Tämä on viranomaisen päätöksessä kyettävä perustelemaan.

Ilmasto-oikeudenkäynti

Toinen tapaus, jota ajattelin sen yleisen merkityksen ja siihen liittyvien oikeusvaltioon ja vallanjakoon liittyvien näkökohtien vuoksi selostaa, on Suomen ensimmäiseksi kuvattu ilmasto-oikeudenkäynti (KHO 2023:62). Ilmastonmuutokseen liittyviä valitusperusteita epäilemättä nähdään jatkossa useissa eri asiaryhmissä. Lainsäädännön vaietessa niiden läpimenomahdollisuus ei ole järin hyvä, mutta varsinkin maankäyttöön liittyvissä asioissa niillä voi olla vaikutusta.

Valtioneuvosto oli antanut eduskunnalle ilmastolain mukaisen ilmastovuosikertomuksen lokakuussa 2022. Vuosikertomukseen ei sisältynyt erillistä tarkastelua lisätoimista lain tavoitteiden saavuttamiseksi. Suomen luonnonsuojeluliitto ry ja Greenpeace Norden valittivat päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Järjestöjen mukaan lisätoimien tarve oli ilmeinen, koska kesäkuussa 2022 saadut Tilastokeskuksen ennakkotiedot osoittivat maankäyttösektorin muuttuneen vuonna 2021 ensimmäistä kertaa nielusta päästölähteeksi. Arvion puuttuminen ilmastovuosikertomuksesta osoitti järjestöjen mukaan, että valtioneuvosto olisi tosiasiallisesti päättänyt lisätoimien olevan tarpeettomia ja että valtioneuvosto ei muuttaisi aiemmin hyväksyttyä maankäyttösektorin ilmastosuunnitelmaa.

Asiassa oli kysymys valtioneuvoston päätöksen valituskelpoisuudesta eli siitä, oliko päätöksestä ylipäätään mahdollista tehdä valitus tuomioistuimeen. Korkein hallinto-oikeus arvioi päätöksen valituskelpoisuutta ilmasto-oikeudellisessa asiayhteydessä tavanomaista laajemmin katsoen kuitenkin äänin 3-2, että ilmastovuosikertomukseen sisältyvät valtioneuvoston ratkaisut eivät tässä vaiheessa sisältäneet valituskelpoista hallintopäätöstä.

Korkein hallinto-oikeus totesi, että ilmastonmuutos on parhaan tieteellisen tiedon perusteella ihmiskunnan kohtalonkysymys, joka uhkaa nykyisen ja tulevien sukupolvien elinehtoja maapallolla, ellei pikaisiin ja tehokkaisiin toimenpiteisiin ryhdytä. Toimien lykkääminen siirtää vastuuta tulevaisuuteen ja vaikeuttaa Pariisin sopimuksessa tavoitellun enintään 1,5 asteen lämpötilan nousun saavuttamista. Ensisijainen vastuu kansainvälisten velvoitteiden täyttämisestä on demokraattisesti valituilla poliittisilla päätöksentekijöillä. Tuomioistuinten asiana sen sijaan on muutoksenhaun kautta varmistaa, että poliittisten päätöksentekijöiden ratkaisut ovat lainmukaisia eivätkä estä ihmis- ja perusoikeuksien toteutumista.

Suomalaisen hallintoprosessuaalisen lainsäädännön ja vakiintuneen käytännön perusteella viranomaisen passiivisuudesta – päätöksen tekemättä jättämisestä – ei saa tehdä valitusta. Passiivisuutta vastaan ovat käytössä muut oikeuskeinot, muun ohella ylimpien lainvalvojien taholta. Ilmastoasiassa korkein hallinto-oikeus kuitenkin hallintoprosessilain esitöihin viitaten katsoi, että tuomioistuin voisi arvioida valtioneuvoston päätöksenteon lainmukaisuutta järjestöjen tarkoittamalla tavalla sellaisessa passiivisuutta osoittavassa tilanteessa, että päätöksen tekemättä jättäminen tuossa vaiheessa johtaisi ilmastolain vastaiseen lopputulokseen tai että valtioneuvoston tosiasiallinen toiminta osoittaisi, ettei sillä ole tarkoitusta tehdä asianmukaisia päätöksiä ilmastolain tavoitteiden ja velvoitteiden saavuttamiseksi riittävän nopealla aikataululla. Koska maankäyttösektorin suunnittelujärjestelmä oli vasta samana vuonna vähän ennen ilmastovuosikertomuksen antamista otettu ilmastolakiin ja koska lisätoimien tarvetta oli ryhdytty arvioimaan, asiassa ei voitu päätellä, että valtioneuvosto olisi ilmastovuosikertomuksen antaessaan lainvastaisesti laiminlyönyt noudattaa ilmastolain tavoitteita ja velvoitteita.

Oikeusvaltio ja luottamus

Suomalainen oikeusvaltio voi hyvin. Kehitysnäkymät ovat suotuisat. Tuomioistuinten riippumattomuutta vahvistetaan, ja kohtuulliset oikeudenhoidon määrärahat auttavat nopeuttamaan prosesseja. Hallinnon lainalaisuus on korkeassa kurssissa eikä avointa korruptiota esiinny. Luottamus tuomioistuimiinkin on varsin hyvä.

Miksi sitten puheessani synkistelin nykytilasta? Sen vuoksi, että meidän tulee jatkuvasti olla valppaina, ettei oikeusvaltio lähde rapautumaan ja yhteiskunnallinen luottamus murenemaan rapautumisen edetessä. Erityisesti ylimpien valtioelinten vastuulla on reagoida viipymättä oikeusvaltiota vaarantaviin tendensseihin. Luisusta pitkin kaltevaa pintaa on esimerkkejä Euroopan unionistakin, muista maanosista puhumattakaan. Keskinäinen luottamus on pienen kansakunnan voima. Sitä tarvitaan niin ulkoisten kriisien kestämiseksi kuin taloudellisen toiminnan edistämiseksi.

Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin mukaan osmanit pyrkivät kieltämään kirjojen painamisen, koska tieto lisää valtaa. Mitä vähemmän tietoa ja uusia vaarallisia ajatuksia, sitä vähemmän haastettiin sulttaanin yksinvaltaa (Miksi maat kaatuvat 2012, s. 211-212). Vapaa tiedonvälitys on kriittisen kansalaiskeskustelun, demokratian ja oikeusvaltion keskeinen toimintaedellytys. Mutta onko tilanne kääntynyt päälaelleen: onko nykyään päinvastoin liian helppo levittää dis- ja misinformaatiota siten, ettei kukaan ei voi luottaa mihinkään? Toivon, että ainakin eri valtioelinten edustajat välttäisivät oikeusvaltiollisten toimijoiden ja rakenteiden kyseenalaistamista. Luottamuksen horjuttaminen ja epäluulon kylväminen erityisesti epävakaassa maailmantilanteessa ei palvele Suomen etua. Oikeusvaltio on normaalioloissa rakennettava poikkeusolojakin kestäväksi.

Lämmin kiitos koko hallintotuomioistuinväelle kuluneesta vuodesta oikeusvaltion turvaamiseksi! Toivotan kaikille antoisaa ylituomaripäivää! Jag önskar er alla en givande överdomaredag!