KHO:2022:48

Suomen riistakeskus oli myöntänyt metsästyslain 41 a §:n 3 momentin nojalla poikkeusluvan yhden ilveksen metsästykseen Varsinais-Suomessa sijaitsevalle noin 627 neliökilometrin suuruiselle alueelle. Päätöksen mukaan poikkeuslupaa ei ollut myönnetty vahingon ehkäisemiseksi tai yleisen turvallisuuden kannalta pakottavista syistä, vaan niin sanotulla kannanhoidollisella perusteella.

Korkeimmassa hallinto-oikeudessa oli luonnonsuojeluyhdistyksen valituksesta ratkaistavana, oliko Suomen riistakeskuksen päätökselle poikkeusluvan myöntämiseksi ollut laissa säädetyt edellytykset.

Metsästyslain 41 a §:n 3 momentilla oli kansallisesti pantu täytäntöön luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohdan e alakohta.

Unionin tuomioistuin oli tuomiossaan (asia C-674/17) todennut muun ohella, että luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohdan e alakohdan mukaisessa poikkeamispäätöksessä on tuotava selvästi ja täsmällisesti esille, mihin päämäärään poikkeamisella pyritään ja osoitettava täsmällisten tieteellisten tietojen perusteella, että poikkeusluvalla kyetään saavuttamaan tämä päämäärä.

Suomen riistakeskuksen päätöksessä oli viitattu maa- ja metsätalousministeriön asetusta koskevaan muistioon, jonka mukaan poikkeamisluvilla puheena olevana metsästysvuonna tavoiteltiin ilveskannan pysymistä suurin piirtein nykyisen suuruisena. Lisäksi päätöksessä oli viitattu ilveskannan kansalliseen hoitosuunnitelmaan ja sen mukaisesti toteuttavan kannanhoidollisen metsästyksen toimivuuteen ilveskannan hoidossa.

Korkein hallinto-oikeus totesi, että Suomen riistakeskuksen päätöksestä ei käynyt selvästi ja täsmällisesti ilmi, mihin luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohdan e alakohdan mukaiseen ja sen myötä myöskään metsästyslain 41 a §:n 3 momentin soveltamisen edellytyksenä olevaan hyväksyttävään päämäärään myönnetyllä ilveksen kannanhoidollista metsästystä koskevalla poikkeamisella oli pyritty. Pelkästään kansallisen hoitosuunnitelman yleisten tavoitteiden toteuttaminen ei ollut riittävä peruste poikkeusluvan myöntämiselle. Myöskään kannanhoidollinen metsästys sellaisenaan ei voinut olla edellä tarkoitettu hyväksyttävä päämäärä. Sillä seikalla, että metsästyksellä ei käytännössä olisi ollut haitallista vaikutusta ilveksen suojelun tasoon, ei ollut tässä suhteessa merkitystä.

Korkein hallinto-oikeus katsoi, että poikkeusluvalla tavoiteltua päämäärää hakemuksen kohteena olevalla alueella ei ollut kyetty tukemaan selvin ja täsmällisin perusteluin. Poikkeuslupaa ei olisi näin ollen voitu luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohdan e alakohdan mukaan myöntää. Hakemus olisi tullut hylätä metsästyslain 41 a §:n 1 ja 3 momentin vastaisena.

Metsästyslaki 37 § 3 momentti, 41 § 1 momentti ja 41 a § 1 ja 3 momentti

Valtioneuvoston asetus (452/2013) metsästyslaissa säädetyistä poikkeusluvista 3 § ja 4 §

Maa- ja metsätalousministeriön asetus (996/2019) poikkeusluvalla sallittavasta ilveksen metsästyksestä metsästysvuosina 2019‒2020 1 §

Luontotyyppien sekä luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston suojelusta annettu neuvoston direktiivi 92/43/ETY (luontodirektiivi) 12 artikla 1 kohta, 16 artikla 1 kohta e alakohta ja liite IV a kohta

Unionin tuomioistuimen tuomio 10.10.2019, Luonnonsuojeluyhdistys Tapiola (C-674/17, ECLI:EU:C:2019:851)

Ks. KHO 2017:182, KHO 2020:27 ja KHO 2020:28

Vrt. KHO 2014:125

Päätös, jota valitus koskee

Turun hallinto-oikeus 27.2.2020 nro 20/0037/1

Asian aikaisempi käsittely

A on hakenut Suomen riistakeskukselta poikkeuslupaa kolmen ilveksen kannanhoidolliseen metsästykseen aikavälillä 1.12.2019–29.2.2020 hakemuksesta tarkemmin ilmenevällä noin 627 neliökilometrin suuruisella alueella, joka sijoittuu Laitilan ja Rauman kaupunkien sekä Pyhärannan kunnan alueille.

Poikkeuslupahakemusta on perusteltu seuraavasti:

Ilveskanta hakemuksessa tarkoitetulla alueella on voimakas. Kolmen pennun pentueita on ainakin kolme. Ilvekset ovat saalistusmatkoillaan poikenneet myös pihapiireissä yhä enenevissä määrin. Tästä johtuen kotikissoja, ankkoja ja kalkkunoita epäillään joutuneen ilvesten saaliiksi. Kannan kasvuun puuttumisella voisi mahdollisesti saada ilvekset karttamaan asutusta ja välttämään ihmisten kohtaamista. Luvallisella metsästyksellä voidaan säädellä ilveskantaa ja vähentää mahdollisen salametsästyksen riskiä. Ilveskannan sääntelyyn ei ole tiedossa muita keinoja kuin luvallinen metsästys. Suoja-aidat eivät ole toimiva keino suojata piha-alueilla olevia kissoja ja muita pieniä kotieläimiä.

Suomen riistakeskus (jäljempänä myös riistakeskus) on päätöksellään 24.10.2019 myöntänyt A:lle metsästyslain 41 a §:n 3 momentin perusteella poikkeusluvan yhden ilveksen pyydystämiseksi tai tappamiseksi hakemuksesta ilmenevälle alueelle. Lupa on voimassa 1.12.2019–29.2.2020. Päätöksen mukaan se voidaan panna täytäntöön muutoksenhausta huolimatta.

Poikkeuslupaan on liitetty muun muassa seuraavat ehdot:

- Poikkeuslupa ei koske ilveksen naarasta, jota vuotta nuorempi pentu seuraa.

- Poikkeusluvan saajan on ilmoitettava Suomen riistakeskukselle, poliisille ja Metsähallituksen erätarkastajalle poikkeusluvan nojalla tapahtuneen pyynnin tuloksesta.

Riistakeskus on päätöksensä perusteluissa kiinnittänyt huomiota muun ohella seuraaviin seikkoihin:

Luonnonvarakeskuksen lausunnon mukaan Varsinais-Suomen toiminta-alueella on ollut vuotta vanhempia ilveksiä 110–130 ennen metsästyskautta 2019–2020. Pentueiden määräksi samalla alueella on arvioitu 19–22 vuonna 2018.

Riistavahinkorekisterin mukaan hakemuksen kohteena olevalta alueelta on tehty 206 ilveshavaintoa aikavälillä 1.9.2018–30.9.2019. Pentuehavaintoja samalla aikavälillä on tehty 15 kertaa. Havaintoja, jossa ilves on liikkunut lähellä asutusta, on tehty samalla aikavälillä 36 kertaa. Luonnonvarakeskuksen erillisiksi tulkitsemien pentueiden määrä alueella oli kaksi kappaletta vuonna 2018, minkä lisäksi aluetta on leikannut kuuden ilvespentueen arvioidut elinpiirit.

Ilveksiä tulee ajoittain asutuksen lähelle ja pihapiireihin. Jotkut yksilöt voivat joko sairauden aiheuttaman nälkiintymisen tai oppimisen kautta toistuvasti hakea ravintoa pihapiireistä. Myös nuoret vaeltavat ilvesyksilöt saattavat vierailla pihapiireissä helppoa ravintoa, kuten kotikissoja tai piharusakoita saalistamassa. Vaikka ilveksen vierailut eivät johtaisi varsinaisiin vahinkoihin, ne aiheuttavat alueella yleensä vaatimuksia pihailvesten poistamiseksi. Käsittelyssä olevassa tapauksessa ei kuitenkaan tule sovellettavaksi luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohdan a-d alakohdat.

Komission tulkintaohjeessa suositellaan luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohdan e alakohdan mukaista kannanhoidollista metsästystä silloin, kun jäsenvaltiossa on käytössä tiettyä lajia koskeva hoitosuunnitelma.

Suomen ilveskannan hoitosuunnitelma on vahvistettu 15.12.2006. Hoitosuunnitelmassa todetaan, että Suomen ilvespopulaatio on saavuttanut suotuisan suojelun tason. Ilveskannan suojelun taso on säilynyt suotuisana toteutetun kannanhoidollisen metsästyksen aikana. Luonnonvarakeskuksen uusimpien ilvestä koskevien kantatietojen mukaan ilveksen minimikanta-arvio on edelleen huomattavan paljon korkeammalla tasolla kuin hoitosuunnitelman vahvistamisen aikoihin. Ilveksen laitonta tappamista paljastuu harvoin.

Maa- ja metsätalousministeriö on muistiossaan, joka on koskenut metsästysvuonna 2019–2020 poikkeusluvalla sallittavaa ilveksen metsästystä, edellyttänyt, että metsästys tulee kohdentaa ilveksen tihentymäalueille ja alueille, joilla ilveskanta on vakaa tai nousussa edellisen vuoden kanta-arvioon verrattuna. Saman muistion mukaan kannanhoidollisella metsästyksellä pyritään kannan nykytason säilyttämiseen, mutta tihentymistä johtuvien ongelmien lieventämiseen.

Ilveskannasta tehdyt vuosittaiset kanta-arviot, kannanarviointijärjestelmän jatkuvuus, ilveksen aiheuttamien vahinkojen ja konfliktien hallinnassa pysyminen sekä ihmisten sosiaalinen hyväksyntä ilvestä kohtaan osoittavat suomalaisen ilveskannan hoidon toimivuuden. Kannanhoidollinen metsästys on mahdollistanut osaltaan suomalaisen eräkulttuurin säilyttämisen ja monilajisen kannanhoidon suurpetojen ja hirvieläinten muodostamassa kokonaisuudessa.

Riistakeskus on perustelujen loppuyhteenvetona todennut muun ohella seuraavaa:

Hakijalle on myönnetty metsästyslain 41 a §:n 3 momentissa tarkoitettu poikkeuslupa ilveksen tappamiseen päätöskohdan mukaisesti, koska muuta tyydyttävää ratkaisua ei ole. Kyseisen määrän tappaminen ei myöskään haittaa suotuisan suojelutason säilyttämistä sillä luonnonmaantieteellisellä alueella, jolla suotuisan suojelun tasoa arvioidaan ilveksen osalta. Ajallisesti ja määrällisesti rajattu poikkeuslupa on myönnetty ilveksen vahvalla esiintymisalueella tapahtuvaan pyyntiin valikoivasti. Mahdollistettu pyynti toteuttaa ilveskannan hoitosuunnitelmaa. Pyynti tapahtuu valvotuissa oloissa.

Hallinto-oikeuden ratkaisu

Turun hallinto-oikeus on valituksenalaisella päätöksellään hylännyt Luonnonsuojeluyhdistys Tapiola Satakunta - Varsinais-Suomi ry:n valituksen Suomen riistakeskuksen päätöksestä.

Hallinto-oikeus on perusteluissaan selostanut sovellettavien säännösten sisältöä ja lain esitöitä, unionin tuomioistuimen tuomiota asiassa C-674/17, luontodirektiivin soveltamista koskevaa komission ohjeasiakirjaa sekä asiassa saatua selvitystä.

Hallinto-oikeus on lausunut perusteluissaan oikeudellisena arviointinaan seuraavaa:

Asiassa on kysymys siitä, onko Suomen riistakeskus voinut myöntää edellä tarkoitetun kannanhoidollisen poikkeusluvan yhden ilveksen pyydystämiseksi tai tappamiseksi ajalle 1.12.2019–29.2.2020 karttaliitteen mukaiselle Laitilan, Pyhärannan ja Rauman alueelle päätöksessä mainittujen ehtojen mukaisesti.

Ilves kuuluu luontodirektiivin liitteessä IV a mainittuihin yhteisön tärkeinä pitämiin, tiukkaa suojelua vaativiin lajeihin, joihin kuuluvien yksilöiden pyydystäminen ja tappaminen on lähtökohtaisesti kiellettyä. Tiukasta suojelusta voidaan kuitenkin poiketa luontodirektiivissä ja metsästyslaissa säädetyin perustein.

Valituksessa mainitussa unionin tuomioistuimen tuomiossa (C-674/17) on kysymys erittäin uhanalaisen suden kannanhoidollisesta metsästyksestä, jonka ensisijaisena tavoitteena on salametsästyksen torjunta. Valituksenalaisessa asiassa puolestaan on kysymys suotuisammalla suojelun tasolla olevasta ilveksestä, jonka metsästystä koskevan poikkeusluvan myöntäminen ei ole perustunut erityisesti salametsästyksen torjuntaan vaan kannanhoidollisiin seikkoihin. Mainitut lähtökohdat on otettava huomioon arvioitaessa tuomion merkitystä asiassa eikä edellä tarkoitettu tuomio sinänsä ole esteenä ilvestä koskevan kannanhoidollisen poikkeusluvan myöntämiselle. Tuomion perusteluissa esitetty otetaan kuitenkin huomioon myös ilvestä koskevan poikkeusluvan edellytysten täyttymistä arvioitaessa.

Metsästyslain 41 a §:n 3 momentin mukaan kannanhoidollinen poikkeuslupa voidaan myöntää tarkoin valvotuissa oloissa valikoiden ja rajoitetusti tiettyjen yksilöiden pyydystämiseksi tai tappamiseksi. Kuten ennakkoratkaisua koskevassa tuomiossa on todettu (kohdat 71–73), poikkeusluvalla myönnettävä pyyntimäärä riippuu kussakin tapauksessa lajin populaation koosta, sen suojelun tasosta ja biologisista ominaispiirteistä. Poikkeusluvan tulee kohdistua sellaiseen määrään yksilöitä, jotka on määritelty kyseisen poikkeusluvan päämäärä huomioon ottaen mahdollisimman suppeasti, eritellysti ja tarkoituksenmukaisesti. Määrä on rajattava siten, ettei siitä aiheudu merkittävän kielteisen vaikutuksen vaaraa populaation rakenteelle.

Kuten esitetystä selvityksestä ilmenee, ilves on ja on ollut jo pidempään suotuisan suojelun tasolla Suomessa poronhoitoalueen ulkopuolella. Riistakeskuksen esittämän selvityksen perusteella hallinto-oikeus katsoo, että ilveskanta hakemuksessa tarkoitetulla alueella on selvitetty asianmukaisesti ja riittävän yksilöidysti. Valituksenalaisella päätöksellä on myönnetty poikkeus yhden ilveksen metsästämiseen sinällään laajalle mutta kuitenkin rajatulle alueelle, jota selvitysten perusteella voidaan pitää ilveksen vahvana esiintymisalueena. Pyynnin kohdetta on päätöksessä rajoitettu valtioneuvoston asetuksen mukaisesti siten, ettei se koske ilveksen naarasta, jota vuotta nuorempi pentu seuraa. Kun tämän rajoituksen lisäksi otetaan huomioon alueen ilveskannasta saatu selvitys kokonaisuudessaan, Varsinais-Suomen alueelle myönnettyjen poikkeuslupien yhteismäärä ja kannan vakaana säilyttävä verotustaso, ei poikkeuksen myöntämisestä aiheudu merkittävän kielteisen vaikutuksen vaaraa populaation koolle tai rakenteelle. Myös poikkeusluvan voimassaolo on ajallisesti rajoitettu valtioneuvoston asetuksen mukaisesti. Lisäksi metsästyksen tuloksesta on määrätty tehtäväksi valtioneuvoston asetuksen mukainen ilmoitus Suomen riistakeskukselle, mikä mahdollistaa osaltaan metsästyksen ja ilveksen kannan valvonnan. Kun otetaan huomioon, että kysymyksessä on kannanhoidollisella perusteella myönnetty yhtä ilvestä koskeva poikkeuslupa, on yksilöintiä edellä kerrotuilla perusteilla kysymyksessä olevassa tilanteessa pidettävä riittävänä. Poikkeuslupa on näin ollen myönnetty tarkoin valvotuissa oloissa valikoiden ja rajoitetusti tiettyjen yksilöiden pyydystämiseksi tai tappamiseksi.

Oikeuskäytännön mukaan (KHO 2014:125) metsästyslain 41 a §:n 3 momentin perusteella myönnettyä kannanhoidollista poikkeuslupa-asiaa ratkaistaessa on otettava huomioon myös metsästyslain 41 a §:n 1 momentissa säädetysti mahdollisen muun tyydyttävän ratkaisun olemassaolo ja päätöksen vaikutus lajin suotuisan suojelutason säilyttämiseen lajin luontaisella levinneisyysalueella. Ennakkoratkaisua koskevan tuomion mukaan (kohdat 41, 51, 54 ja 62) päämäärät, joihin poikkeuksella pyritään, on tuotava päätöksessä esiin selvästi, täsmällisesti ja perustellusti. Poikkeusta voidaan soveltaa vain konkreettisesti ja tapauskohtaisesti erityisten vaatimusten täyttämiseksi erityistilanteissa. Muun tyydyttävän ratkaisun puute kyseessä olevassa yksittäistapauksessa vallitsevissa olosuhteissa tulee osoittaa päätöksessä merkitykselliseen parhaaseen tieteelliseen ja tekniseen asiantuntemukseen tukeutumalla. Kannanhoitosuunnitelmalla ja lainsäädännöllä vuosittain vahvistettavalla tapettavaksi sallittujen yksilöiden enimmäismäärällä voidaan taata se, että yksittäisten poikkeuslupien vuosittainen yhteisvaikutus ei haittaa lajin kannan suotuisan suojelun tason säilyttämistä niiden luontaisella levinneisyysalueella.

Päätöksen mukaan kysymyksessä olevalla kannanhoidollisella perusteella myönnetyllä poikkeusluvalla pyritään ilveskannan hoitosuunnitelman ja ministeriön asetuksen tavoitteiden ja niissä asetettujen rajoitusten mukaisesti rajoittamaan ilveskannan kasvua hakemuksessa tarkoitetulla alueella, jolta on keskimääräistä enemmän ilveshavaintoja. Päätöksen tarkoitus on näin ollen perusteltu täsmällisesti siten kuin tuomion kohdassa 41 edellytetään. Sanotussa kohdassa mainittujen erityisten vaatimusten täyttymisen osalta hallinto-oikeus toteaa, että toisin kuin suden, ilveksen suojelu on jo suotuisalla tasolla direktiivin tavoitteiden mukaisesti eikä mainitulla edellytyksellä siten ole vastaavaa merkitystä nyt kysymyksessä olevassa asiassa. Päätös perustuu maa- ja metsätalousministeriön antamaan asetukseen vuosittaisista poikkeusluvilla saaliiksi saatavien ilvesten enimmäismäärästä, ja enimmäismäärä pohjautuu ajantasaisiin, tieteellisiin selvityksiin ja populaatiomallin laskelmiin. Kysymyksessä oleva yhtä ilvestä koskeva poikkeuslupa ei mainitut seikat huomioon ottaen haittaa ilveskannan suotuisan suojelun tason säilyttämistä ilveksen luontaisella levinneisyysalueella. Kun ilveskannasta saadun selvityksen lisäksi otetaan huomioon se, että hoitosuunnitelman mukaan ilvesten siirtoistutuksia ei tehdä, mainitun kannanhoidollisen tavoitteen saavuttamiseksi ei ole käytettävissä muuta tyydyttävää ratkaisua kuin edellä kuvatuin tavoin tarkoin valvotuissa oloissa valikoiden ja rajoitetusti toteutettava metsästys.

Päätös ei ole luontodirektiivin tai metsästyslain vastainen. Päätöksen muuttamiseen ei ole syytä.

Hallinto-oikeuden soveltamat oikeusohjeet

Luontotyyppien ja luonnonvaraisten eläimistön ja kasviston suojelusta annettu neuvoston direktiivi 92/43/ETY (luontodirektiivi) 1 artikla, 2 artikla, 12 artikla 1 kohta a alakohta ja 16 artikla 1 kohta sekä liite IV a

Metsästyslaki 5 § 1 momentti 1 kohta, 37 § 3 momentti, 41 § 1, 4 ja 5 momentti sekä 41 a § 1 ja 3 momentti

Hallintolainkäyttölaki (586/1996) 32 § 2 momentti

Valtioneuvoston asetus metsästyslaissa säädetyistä poikkeusluvista 3 § 1 momentti 3 kohta, 4 § 3 momentti, 5 § 3 momentti sekä 7 § 1 ja 3 momentti

Maa- ja metsätalousministeriön asetus poikkeusluvalla sallittavasta ilveksen metsästyksestä metsästysvuonna 2019–2020 1 §

Asian ovat ratkaisseet hallinto-oikeuden jäsenet Hannamaija Falck, Tiina Saari ja Satu Lehto, joka on myös esitellyt asian.

Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa

Luonnonsuojeluyhdistys Tapiola Satakunta – Varsinais-Suomi ry on pyytänyt lupaa valittaa hallinto-oikeuden päätöksestä ja valituksessaan vaatinut, että hallinto-oikeuden ja riistakeskuksen päätökset kumotaan. Lisäksi yhdistys on vaatinut, että Suomen riistakeskuksen päätöksen täytäntöönpano kielletään.

Vaatimusten tueksi on esitetty muun ohella seuraavaa:

Hallinto-oikeus ei ole ottanut päätöksessään riittävästi huomioon EU-lainsäädännön etusijaa ja unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisua C-674/17.

Luontodirektiivistä poikkeamiseen ilveksen kannanhoidollisessa metsästyksessä sovelletaan samoja poikkeamissäännöksiä kuin suden metsästykseen, vaikka suojelun taso ilveksellä onkin suotuisa. Hallinto-oikeuden päätöksessä on luontodirektiivin ja sitä koskevan oikeuskäytännön sijaan nojauduttu kansalliseen asetukseen sekä oikeudellisesti sitomattomiin ilveksen kannanhoitosuunnitelmaan ja komission ohjeasiakirjaan.

Tiukasti suojellun lajin suojelusta voidaan poiketa vain, jos kaikki luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohdan mukaiset poikkeamisedellytykset täyttyvät. Kannan kasvun rajoittaminen ei sellaisenaan voi olla luontodirektiivin mukainen poikkeusperuste. On myös selvää, ettei kannan rajoittamiseen ole löydettävissä muuta tyydyttävää ratkaisua kuin tappaminen, mikä osoittaa poikkeusperusteen olevan ristiriidassa luontodirektiivin tarkoituksen kanssa.

Ilveksen kannan kasvun rajoittamiselle ei ole esitetty tieteellistä perustetta. Riistakeskuksen ja hallinto-oikeuden päätöksestä ei käy ilmi, minkä ongelman ratkaisemiseksi poikkeuslupa on myönnetty. Ilveksestä ei aiheudu merkittäviä vahinkoja eikä vaaraa ihmiselle. Vapaasti ulkoilevien kesykissojen suojeleminen ei voi olla peruste metsästykselle. Lisäksi metsästäjien kirjaamien havaintotietojen käyttämiseen ilveshavaintojen perusteena liittyy epävarmuuksia ja tulkintaongelmia.

Hallinto-oikeuden päätöksessä on arvioitu poikkeamisen vaikutusta ilveksen suotuisaan suojelutasoon vain yksittäisen lupapäätöksen kannalta ottamatta huomioon, että metsästyskautena 2019–2020 on myönnetty poikkeuslupia yhteensä 240 ilveksen tappamiseksi.

Poikkeamisluvan mukaisen pyynnin toteutumista valikoiden ja rajoitetusti tarkoin valvotuissa oloissa ei voida varmistaa. Poikkeusluvan kohdistumista naaraaseen, jolla ei ole alle vuoden ikäisiä pentuja, ei voida varmistua, koska pennut voivat oleskella jopa kilometrin etäisyydellä naaraasta. Lupa-alueen laajuus on yli 62 000 hehtaaria ja saaliista tehdään vasta jälkikäteen ilmoitus valvovalle viranomaiselle. Metsästyksen kohdistumista väärään yksilöön ei siten voida poissulkea.

Suomen riistakeskus on antanut selityksen, jossa on vaadittu valituksen hylkäämistä, viitattu poikkeuslupapäätöksen perusteluihin ja hallinto-oikeudelle annettuun vastineeseen sekä esitetty muun ohella seuraavaa:

Unionin tuomioistuimen ratkaisu C-674/17 on otettu poikkeamispäätöksessä huomioon tulkiten sitä ilveksen biologisten erityispiirteiden ja suojelun tason lähtökohdista. Ilveskannan hoito on Suomessa erittäin onnistunutta ja lajin suojelutaso on suotuisa. Poikkeuslupa kannanhoidollisessa tarkoituksessa on luontodirektiivin mukaan kansallisesti määriteltävissä. Suomessa poikkeuslupajärjestelmällä lujitetaan ilveksen yleistä hyväksyttävyyttä ja annetaan paikallisyhteisölle vaikutusmahdollisuus kunkin alueen ilveskantaan.

Pyynnin sallittu yläraja perustuu tieteelliseen tietoon, ja se on säädetty sitovasti maa- ja metsätalousministeriön asetuksella. Ilveskannan kasvun hallinta poikkeuslupien avulla perustuu Luonnonvarakeskuksen tekemään arvioon ilvespentueiden sijainnista eri alueilla. Poikkeuslupia myönnettäessä otetaan huomioon ilveskannasta tehdyt ennustemallit, eikä poikkeaminen vaaranna ilveksen suotuisaa suojelun tasoa.

Riistanhoitoyhdistysten metsästyksen valvojat seuraavat metsästyksen ja riistanhoidon lainmukaisuutta. Ilveksen metsästys toteutetaan pääsääntöisesti seuruemetsästyksenä ja lumipeitteisenä aikana, jolloin mahdollisten pentujen seuraaminen voidaan todeta. Lupa-alueen riittävä laajuus mahdollistaa metsästyksen kohdentumisen yksilöihin, joita pennut eivät seuraa. Samalla on mahdollista toteuttaa poikkeuslupien kannanhallinnallista tarkoitusta kehittyvien ilvestihentymien alueella.

Luonnonsuojeluyhdistys Tapiola Satakunta - Varsinais-Suomi ry on antanut vastaselityksen.

Luonnonsuojeluyhdistys Tapiola Satakunta – Varsinais-Suomi ry on toimittanut lisäselvityksen.

Suomen riistakeskus on toimittanut lisäselvityksen ja esittänyt, että unionin tuomioistuimelta tulee pyytää ennakkoratkaisu ilveksen kannanhoidollisesta metsästyksestä.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

Korkein hallinto-oikeus myöntää valitusluvan ja tutkii asian.

1. Suomen riistakeskuksen vaatimus ennakkoratkaisun pyytämisestä unionin tuomioistuimelta hylätään.

2. Perusteluissa jäljempänä lausutuista syistä Suomen riistakeskuksen päätös poikkeusluvan myöntämisestä ei ole ollut lainmukainen. Kun otetaan huomioon, että poikkeuslupaa varten myönnetty määräaika on päättynyt, lausuminen Luonnonsuojeluyhdistys Tapiola Satakunta - Varsinais-Suomi ry:n valituksesta enemmälti kuitenkin raukeaa.

3. Lausuminen Suomen riistakeskuksen päätöksen täytäntöönpanoa koskevasta vaatimuksesta raukeaa.

Perustelut

1. Vaatimus ennakkoratkaisun pyytämisestä

Kun otetaan huomioon unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö ja sen soveltamismahdollisuus kysymyksessä olevaan asiaan sekä ne perusteet, joilla korkein hallinto-oikeus on ratkaissut asian, asiassa ei ole tullut esille sellaista kysymystä, jonka johdosta ennakkoratkaisupyynnön tekeminen olisi tarpeen. Tätä koskeva vaatimus on siten hylättävä.

2. Pääasia

2.1. Kysymyksenasettelu

Asiassa on kysymys yhden ilveksen metsästykseen metsästysvuonna 2019‒2020 myönnetystä poikkeusluvasta. Suomen riistakeskus on myöntänyt mainitun poikkeusluvan metsästyslain 41 a §:n 3 kohdan nojalla.

Korkeimmassa hallinto-oikeudessa on otettava Luonnonsuojeluyhdistys Tapiola Satakunta - Varsinais-Suomi ry:n valituksesta kantaa siihen, onko poikkeusluvan myöntämiselle ollut laissa säädetyt edellytykset.

2.2. Sovellettavat oikeusohjeet

2.2.1. Luontodirektiivi

Luontotyyppien sekä luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston suojelusta annetun neuvoston direktiivin 92/43/ETY (luontodirektiivi) 1 ja 2 artiklan mukaan direktiivissä tarkoitetaan lajin suojelun tasolla eri tekijöiden yhteisvaikutusta, joka voi vaikuttaa lajin kantojen levinneisyyteen ja lukuisuuteen pitkällä aikavälillä jäsenvaltioiden sillä Euroopassa olevalla alueella, jossa perustamissopimusta sovelletaan.

Luontodirektiivin 1 artiklan i kohdan mukaan suojelun taso katsotaan suotuisaksi, kun kyseisen lajin kannan kehittymistä koskevat tiedot osoittavat, että tämä laji pystyy pitkällä aikavälillä selviytymään luonnollisten elinympäristöjensä elinkelpoisena osana, ja kun lajin luontainen levinneisyysalue ei pienene eikä ole vaarassa pienentyä ennakoitavissa olevassa tulevaisuudessa, ja kun lajin kantojen pitkäaikaiseksi säilymiseksi on ja tulee todennäköisesti olemaan riittävän laaja elinympäristö.

Luontodirektiivin 2 artiklan 2 kohdan mukaan direktiivin mukaisesti toteutetuilla toimenpiteillä pyritään varmistamaan yhteisön tärkeinä pitämien luontotyyppien ja luonnonvaraisen eläin- ja kasvilajien suotuisan suojelun tason säilyttäminen tai sen ennalleen saattaminen.

Luontodirektiivin 12 artiklan 1 kohdan a alakohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarpeelliset toimenpiteet mainitun direktiivin liitteessä IV olevassa a kohdassa olevia eläinlajeja koskevan tiukan suojelujärjestelmän käyttöönottamiseksi niiden luontaisella levinneisyysalueella ja kiellettävä kaikki näiden lajien yksilöitä koskeva tahallinen pyydystäminen tai tappaminen luonnossa.

Luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohdan mukaan, jollei muuta tyydyttävää ratkaisua ole ja jollei poikkeus haittaa kyseisten lajien kantojen suotuisan suojelun tason säilyttämistä niiden luontaisella levinneisyysalueella, jäsenvaltiot voivat poiketa 12 artiklan säännöksistä:

a) luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston suojelemiseksi ja luontotyyppien säilyttämiseksi;

b) erityisen merkittävien vahinkojen ehkäisemiseksi, jotka koskevat viljelmiä, karjankasvatusta, metsiä, kalataloutta sekä vesistöjä ja muuta omaisuutta;

c) kansanterveyttä ja yleistä turvallisuutta koskevista tai muista erittäin tärkeän yleisen edun kannalta pakottavista syistä, mukaan lukien sosiaaliset ja taloudelliset syyt, sekä jos poikkeamisesta on ensisijaisen merkittävää hyötyä ympäristölle;

d) näiden lajien tutkimus- ja koulutus-, uudelleensijoittamis- ja uudelleenistuttamistarkoituksessa ja näiden tarkoitusten kannalta tarvittavien lisääntymistoimenpiteiden vuoksi, mukaan lukien kasvien keinotekoinen lisääminen;

e) salliakseen tarkoin valvotuissa oloissa valikoiden ja rajoitetusti tiettyjen liitteessä IV olevien lajien yksilöiden ottamisen ja hallussapidon kansallisten toimivaltaisten viranomaisten määrittelemissä rajoissa.

Luontodirektiivin liitteen IV a kohdassa on mainittu muun muassa ilves (Lynx lynx).

2.2.2. Metsästyslaki

Metsästyslain 5 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan ilves on riistaeläin.

Metsästyslain 37 §:n 3 momentin mukaan ilves on aina rauhoitettu.

Metsästyslain 41 §:n 1 momentin mukaan Suomen riistakeskus voi myöntää luvan poiketa 37 §:n rauhoituksesta 41 a – 41 c §:ssä säädetyin edellytyksin. Pykälän 4 momentin mukaan valtioneuvoston asetuksella voidaan antaa tarkempia säännöksiä poikkeusluvan myöntämisessä noudatettavasta menettelystä, poikkeuslupaan liitettävistä määräyksistä, poikkeusluvan nojalla saadun saaliin ilmoittamisesta, poikkeusluvan ajallisesta kestosta ja poikkeamisen edellytysten arvioinnista. Valtioneuvoston asetuksella voidaan säätää myös ajankohdista, jolloin 37 §:n mukaisesta rauhoituksesta voidaan poiketa. Pykälän 5 momentin mukaan poikkeuslupien nojalla pyydettävän saaliin vuotuista määrää voidaan rajoittaa. Maa- ja metsätalousministeriön asetuksella voidaan antaa tarkempia säännöksiä muun muassa suurimmasta sallitusta saalismäärästä.

Metsästyslain 41 a §:n 1 momentin mukaan, jos muuta tyydyttävää ratkaisua ei ole eikä päätös haittaa lajin suotuisan suojelutason säilyttämistä lajin luontaisella levinneisyysalueella, 41 §:ssä tarkoitettu poikkeuslupa voidaan myöntää muun muassa ilveksen pyydystämiseen tai tappamiseen:

1) luonnonvaraisen eläimistön tai kasviston säilyttämiseksi;

2) viljelmille, karjankasvatukselle, metsätaloudelle, kalataloudelle, porotaloudelle, vesistölle tai muulle omaisuudelle aiheutuvan erityisen merkittävän vahingon ehkäisemiseksi;

3) kansanterveyden, yleisen turvallisuuden tai muun erittäin tärkeän yleisen edun kannalta pakottavista syistä, mukaan lukien taloudelliset ja sosiaaliset syyt, sekä jos poikkeamisesta on ensisijaisen merkittävää hyötyä ympäristölle; tai

4) näiden lajien tutkimus-, koulutus-, uudelleensijoittamis- ja istuttamistarkoituksessa taikka eläintautien ehkäisemiseksi.

Metsästyslain 41 a §:n 3 momentin (452/2013) mukaan muun ohella ilvestä koskeva poikkeuslupa voidaan myöntää myös tarkoin valvotuissa oloissa valikoiden ja rajoitetusti tiettyjen yksilöiden pyydystämiseksi tai tappamiseksi.

Hallituksen esityksessä (HE 237/2010 vp), joka koskee muun ohella metsästyslain muuttamista, todetaan metsästyslain 41 a §:ää koskevissa yksityiskohtaisissa perusteluissa, että 3 momentin sanamuoto perustuu luontodirektiivin 16 artiklan e alakohtaan.

2.2.3. Metsästyslaissa säädetyistä poikkeusluvista annettu valtioneuvoston asetus

Metsästyslaissa säädetyistä poikkeusluvista annetun valtioneuvoston asetuksen 3 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan metsästyslain 41 a §:n 3 momentissa tarkoitettu poikkeuslupa voidaan myöntää ilveksen, lukuun ottamatta naarasta, jota vuotta nuorempi pentu seuraa, pyydystämiseksi tai tappamiseksi poronhoitoalueella lokakuun 1 päivästä helmikuun 28 päivään, karkausvuonna helmikuun 29 päivään ja muualla maassa joulukuun 1 päivästä helmikuun 28 päivään, karkausvuonna helmikuun 29 päivään.

Mainitun asetuksen 4 §:n 1 momentin mukaan poikkeuslupa voidaan myöntää vain sille rajatulle alueelle, jolla metsästyslain 41 a §:ssä säädetyt poikkeusluvan myöntämisedellytykset täyttyvät.

Mainitun asetuksen 4 §:n 3 momentin mukaan metsästyslain 41 a §:n 3 momentin mukaisia poikkeuslupia tulee myöntää vain lajin vahvalla esiintymisalueella tapahtuvaan metsästykseen.

2.2.4. Maa- ja metsätalousministeriön kiintiöasetus

Metsästyslain 41 §:n 5 momentin nojalla annetun, poikkeusluvalla sallittavaa ilveksen metsästystä metsästysvuonna 2019–2020 koskevan maa- ja metsätalousministeriön asetuksen (996/2019) 1 §:n mukaan metsästyslain 41 a §:n 3 momentissa tarkoitetun poikkeusluvan perusteella saaliiksi saatujen ilvesten määrä saa olla enintään 240 yksilöä poronhoitoalueen ulkopuolella.

Asetus on ollut voimassa 3.10.2019–31.7.2020.

2.3. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä

Asia C-674/17

Unionin tuomioistuin on korkeimman hallinto-oikeuden pyynnöstä antanut 10.10.2019 ennakkoratkaisun asiassa C-674/17, Luonnonsuojeluyhdistys Tapiola. Unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisu on koskenut luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohdan e alakohdan soveltamista suden kannanhoidolliseen metsästykseen.

Unionin tuomioistuin on tuomiossaan todennut luontodirektiivin yleisistä tavoitteista, että luontodirektiivin 2 artiklan 1 kohdan mukaan direktiivin tavoitteena on edistää luonnon monimuotoisuuden säilymistä suojelemalla luontotyyppejä ja luonnonvaraista eläimistöä ja kasvistoa jäsenvaltioiden Euroopassa olevalla alueella. Tämän lisäksi direktiivin 2 artiklan 2 ja 3 kohdassa säädetään, että direktiivin mukaisesti toteutetuilla toimenpiteillä pyritään varmistamaan Euroopan unionin tärkeinä pitämien luontotyyppien ja luonnonvaraisten eläin- ja kasvilajien suotuisan suojelun tason säilyttäminen tai sen ennalleen saattaminen ja otetaan huomioon taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset vaatimukset sekä alueelliset ja paikalliset erityispiirteet (kohta 25).

Unionin tuomioistuimen mukaan luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohta, jossa määritellään yksityiskohtaisesti ja kattavasti edellytykset, joilla jäsenvaltiot voivat poiketa 12–14 artiklasta sekä 15 artiklan a ja b alakohdasta, on direktiivillä käyttöön otettua suojelujärjestelmää koskeva poikkeus, jota on tulkittava suppeasti ja jonka vuoksi todistustaakka edellytysten täyttymisestä on päätöksen tekevällä viranomaisella kunkin poikkeuksen osalta (kohta 30).

Unionin tuomioistuin on lisäksi todennut, että luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu ”ottaminen” on käsitteenä ymmärrettävä siten, että se kattaa sekä asianomaisten lajien yksilöiden pyydystämisen että tappamisen, joten tähän säännökseen voidaan lähtökohtaisesti tukeutua sellaisten poikkeuslupien myöntämiseksi, joilla sallitaan esimerkiksi tämän direktiivin liitteessä IV olevassa a kohdassa tarkoitettujen lajien yksilöiden tappaminen, kunhan mainitussa säännöksessä säädettyjä erityisiä edellytyksiä noudatetaan (kohta 32).

Unionin tuomioistuin on todennut edelleen, että luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohdan e alakohtaan perustuvan poikkeuksen päämäärä ei voi lähtökohtaisesti olla sama kuin 16 artiklan 1 kohdan a–d alakohtaan perustuvien poikkeusten päämäärät, minkä vuoksi ensin mainittua säännöstä voidaan käyttää perusteena poikkeuksen hyväksymiselle vain sellaisissa tapauksissa, joissa jälkimmäiset säännökset eivät ole merkityksellisiä (kohta 37). Joka tapauksessa on niin, että luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohdan nojalla myönnetyillä poikkeuksilla ei kokonaisuutena tarkastellen saa olla vaikutuksia, jotka ovat ristiriidassa edellä 25 kohdassa kuvattujen direktiivillä tavoiteltujen päämäärien kanssa (kohta 38).

Unionin tuomioistuin on viitannut aikaisempaan oikeuskäytäntöön ja todennut, että päämäärät, joihin poikkeuksella väitetään pyrittävän, on tuotava siitä tehtävässä päätöksessä esiin selvästi ja täsmällisesti ja tuettava perusteluin. Luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohtaan perustuvaa poikkeusta voidaan näet soveltaa vain konkreettisesti ja tapauskohtaisesti erityisten vaatimusten täyttämiseksi erityistilanteissa (kohta 41).

Lisäksi tuomioistuin on todennut, että luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohta velvoittaa jäsenvaltiot esittämään täsmälliset ja asianmukaiset perustelut sille, ettei muuta tyydyttävää ratkaisua ole niiden päämäärien saavuttamiseksi, joihin on vedottu poikkeuksen tueksi (kohta 49). Unionin tuomioistuimen mukaan toimivaltaisten kansallisten viranomaisten on siten poikkeuslupia myönnettäessä osoitettava asiassa merkitykselliseen parhaaseen tieteelliseen ja tekniseen asiantuntemukseen tukeutumalla, ettei tavoitellun päämäärän saavuttamiseksi kyseessä olevassa yksittäistapauksessa vallitsevissa olosuhteissa ole muuta tyydyttävää ratkaisua, joka mahdollistaisi luontodirektiivissä asetettujen kieltojen noudattamisen (kohta 51).

Edelleen unionin tuomioistuin on todennut, että luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohdan e alakohtaa on tulkittava siten, että se on esteenä sellaisten päätösten tekemiselle, joilla myönnetään lupa poiketa sen 12 artiklan 1 kohdan a alakohdassa, luettuna yhdessä tämän direktiivin liitteessä IV olevan a kohdan kanssa, tarkoitetusta suden tahallisen tappamisen kiellosta salametsästyksen torjuntaan tähtäävän kannanhoidollisen metsästyksen nojalla, jos tällaisten poikkeuslupien päämäärää ei ole tuettu selvin ja täsmällisin perusteluin ja jos kansallinen viranomainen ei kykene täsmällisten tieteellisten tietojen perusteella osoittamaan, että poikkeusluvilla kyetään saavuttamaan tämä päämäärä (kohta 80).

Asiat C-473/19 ja C-474/19

Unionin tuomioistuin on yhdistetyissä asioissa C-473/19 ja C-474/19 antanut ennakkoratkaisun asiassa Föreningen Skydda Skogen (C 473/19), Naturskyddsföreningen i Härryda ja Göteborgs Ornitologiska Förening (C 474/19) vastaan Länsstyrelsen i Västra Götalands län, B.A.B. (C 473/19) ja U.T.B. (C 474/19), joka koskee muun ohella luontodirektiivin 12 artiklan 1 kohdan tulkintaa.

Unionin tuomioistuin on tuomiossaan todennut, että luontodirektiivin tavoitteena on edistää luonnon monimuotoisuuden säilymistä suojelemalla luontotyyppejä ja luonnonvaraista eläimistöä ja kasvistoa jäsenvaltioiden Euroopassa olevalla alueella. Lisäksi luontodirektiivin 2 artiklan 2 kohdan mukaan tätä varten toteutetuilla toimenpiteillä pyritään ”varmistamaan yhteisön tärkeänä pitämien luontotyyppien ja luonnonvaraisen eläin- ja kasvilajien suotuisan suojelun tason säilyttäminen tai sen ennalleen saattaminen”. Mainituista tavoitteista seuraa, että luontodirektiivin suotuisan suojelun tason saavuttaneita lajeja on suojeltava kaikelta tämän tason heikentämiseltä, koska luontodirektiivin tarkoituksena on myös suotuisan suojelun tason ”säilyttäminen” (kohdat 64–65).

2.4. Korkeimman hallinto-oikeuden aikaisempaa oikeuskäytäntöä

Ilveksen kannanhoidollinen metsästys

Korkein hallinto-oikeus on 19.8.2014 antamassaan vuosikirjapäätöksessä KHO 2014:125 katsonut, että Suomen riistakeskus oli voinut myöntää poikkeusluvat yhteensä seitsemän ilveksen kannanhoidolliseen metsästykseen, jonka tarkoituksena oli hidastaa ilvesten määrän lisääntymistä ja kannan tihentymistä haetuilla alueilla.

Korkein hallinto-oikeus viittasi päätöksessään vuonna 2007 julkaistuun ilveskannan hoitosuunnitelmaan, jonka mukaan Suomen ilveskanta täytti luontodirektiivissä kannan suotuisalle suojelutasolle asetetut kriteerit ja ympäristöjä, jotka turvaavat ilveskannan säilymisen, oli riittävästi. Selvitysaineistona päätöksessä viitattiin muun ohella komission luontodirektiivin soveltamista koskevaan ohjeasiakirjaan (helmikuu 2007), jossa kannanhoidollisen metsästyksen sallittavuutta puolsi Latviassa hyväksyttyä ilveskannan hoitosuunnitelmaa koskeva esimerkki.

Koska poikkeusluvat oli myönnetty ilveskannan hoitosuunnitelman puitteissa eivätkä ne vaarantaneet ilveksen suotuisaa suojelutasoa lajin luontaisella levinneisyysalueella, korkein hallinto-oikeus katsoi, että kaikki luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohdassa ja metsästyslain 41 a §:ssä säädetyt edellytykset täyttyivät.

Suden kannanhoidollinen metsästys

Korkein hallinto-oikeus on 19.3.2020 antanut vuosikirjapäätökset KHO 2020:27 ja KHO 2020:28, jotka ovat molemmat koskeneet niin sanotulla kannanhoidollisella perusteella myönnettyjä poikkeuslupia susien tappamiseen. Unionin tuomioistuin oli antanut korkeimman hallinto-oikeuden tekemän ennakkoratkaisupyynnön johdosta edellä selostetun tuomion C-674/17, Luonnonsuojeluyhdistys Tapiola.

Suomen riistakeskus oli myöntänyt kahdella eri päätöksellä poikkeusluvat yhteensä seitsemän suden tappamiseen kannanhoidollisella perusteella. Riistakeskuksen päätösten perusteena oli muun ohella Suomen susikannan hoitosuunnitelma, jonka mukaan suden kannanhoidollisen metsästyksen tavoitteena oli turvata paikallisen susilauman olemassaolo ja samalla edistää susien ja ihmisten rinnakkaiseloa. Kannanhoidollisten poikkeuslupien tarkoituksena oli muun ohella puuttua haittaa tuottaviin yksilöihin ja näin ehkäistä laittomia susien tappamisia eli salametsästystä.

Korkein hallinto-oikeus viittasi päätöksessään unionin tuomioistuimen edellä mainittuun ennakkoratkaisuun ja katsoi, että poikkeuslupien sinänsä hyväksyttyä päämäärää eli salametsästyksen torjuntaa ei ollut kyetty tukemaan selvin ja täsmällisin perusteluin taikka osoittamaan täsmällisten tieteellisten tietojen perusteella, että poikkeusluvalla saavutetaan sille asetettu päämäärä. Päätösten perusteena esitetyt tiedot susien salametsästyksestä, sen laajuudesta ja syistä olivat suppeita ja osin epävarmoja. Poikkeuslupa-asioiden yhteydessä ei ollut myöskään esitetty sellaista merkityksellistä selvitystä, joka olisi osoittanut, ettei salametsästyksen torjuntaan olisi ollut muuta tyydyttävää ratkaisua kuin poikkeusluvan myöntäminen susien tappamiseen. Suden suojelun tason ei liioin ollut selvitetty olleen suotuisa. Asiakirjoista ei myöskään ilmennyt, ettei poikkeuslupa ollut entisestään huonontanut susikannan epäsuotuisaa suojelun tasoa. Poikkeuslupapäätöksen ehdot pyynnin alueellisesta, ajallisesta ja määrällisestä rajoittamisesta sekä metsästyksen järjestämisestä eivät olleet riittäviä varmistamaan, että pyynti tapahtui tarkoin valvotuissa oloissa valikoiden ja rajoitetusti, kun otettiin huomioon pyynnin kohteena olleiden susien määrä ja epävarmuus pyynnin kohdentumisesta suositusten mukaisesti nuoriin tai haittaa tuottaviin yksilöihin.

Johtopäätöksenään korkein hallinto-oikeus katsoi, että poikkeuslupia ei olisi luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohdan e alakohdan mukaan voitu myöntää ja hakemukset olisi tullut hylätä metsästyslain 41 a §:n 1 ja 3 momentin vastaisena.

2.5. Suomen ilveskannan hoitosuunnitelma

Riistakeskuksen päätöksen antamisajankohtana voimassa olleen, maa- ja metsätalousministeriön 15.12.2006 vahvistaman Suomen ilveskannan hoitosuunnitelman (2007) mukaan suomalaisen ilveskannan voimakas kasvu, kannan levittäytyminen uusille elinalueille sekä ilvestihentymien syntyminen ovat tuoneet esiin ilveskannan hoidon uusia haasteita. Luontodirektiivissä asetetut reunaehdot ja runsaan ilveskannan alueella asuvien paikallisten ihmisten vaatimukset ovat ristiriidassa keskenään. Hoitosuunnitelman mukaan siinä on pohjimmiltaan kysymys tuon rinnakkaiselon yhteensovittamisesta.

Hoitosuunnitelma sisältää neljä päätavoitetta: 1) Suomen ilveskannan tulee säilyä elinvoimaisena; 2) elinvoimaisen ilveskannan läsnäolosta koituvat haitat tulee minimoida; 3) kansalaisten ilvestietämystä tulee lisätä ja 4) ilveskannan tulee säilyä ihmisarkana.

Hoitosuunnitelman mukaan hoitosuunnitelman mahdollisimman laaja hyväksyminen on edellytys sille, että ilveskantaa voidaan kestävästi hoitaa. Tämä edellyttää muun muassa paikallisten näkökulmien huomioon ottamista. Sosioekonomisten vaikutusten lisäksi hoidon linjauksissa otetaan huomioon ilveksen biologia ja lajin ekologiset tarpeet. Huolimatta eri tahojen ristikkäisistä vaatimuksista ilveskannan kehittyminen on ollut suotuisaa. On oletettavaa, että kannan kasvu jatkuu ja nopeutuu ja että ristiriitatilanteita syntyy yhä laajemmalla alueella. Ilveskannan kasvaessa riistanhoidolliset näkökulmat tulevat esiin voimakkaampina. Vaikka ekosysteemi pystyisikin periaatteessa ylläpitämään suuremmankin ilveskannan kansallisella tasolla, on kannanhoidon tavoitteissa huomioitava nykyisellään ennen kaikkea alueellinen sosioekonominen sietokyky. Hoitosuunnitelmassa todetaan edelleen, että ilves on osa alueellista luonnonvaraa, jota hoidetaan yhtenä kokonaisuutena kestävän käytön periaatteen mukaisesti.

Maa- ja metsätalousministeriö on lokakuussa 2021 vahvistanut Suomen ilveskannan hoitosuunnitelman päivityksen (Maa- ja metsätalousministeriön julkaisuja 2021:22). Hoitosuunnitelmasta ilmenee, että Suomessa on vuoden 2021 kanta-arvion mukaan noin 2 155–2 280 yli vuoden ikäistä ilvestä. Ilves on vuoden 2019 lajien uhanalaisuusarvioinnissa arvioitu elinvoimaiseksi (LC).

2.6. Luontodirektiivin soveltamista koskevat ohjeasiakirjat

Euroopan komissio on antanut luontodirektiivin liitteen IV a kohdassa mainittujen eläinlajien tiukasta suojelusta oikeudellisesti sitomattoman ohjeasiakirjan (Guidance document on the strict protection of animal species of Community interest under the Habitats Directive 92/43/EEC. Final version, February 2007), jossa on ohjeistettu myös luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohdan e alakohdan soveltamista. Ohjeasiakirjassa mainitaan muun ohella esimerkkinä alakohdan e mukaisten poikkeamisten edellytysten yhteydessä Latviassa vuonna 2002 hyväksytty ilveksen hoitosuunnitelma.

Komissio on julkaissut tiedonannolla 12.10.2021 uuden ohjeasiakirjan luontodirektiivin mukaisesta yhteisön tärkeinä pitämien eläinlajien tiukasta suojelusta. Ohjeasiakirjan tarkistuksessa on muun ohella otettu huomioon unionin tuomioistuimen viimeisintä ratkaisukäytäntöä luontodirektiivin soveltamisesta.

Uudessa ohjeasiakirjassa todetaan luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohdan mukaisen poikkeamisen osalta yleisesti, että poikkeus voidaan myöntää vain, jos on olemassa erityinen ongelma tai tilanne, johon on puututtava. Poikkeusten on perustuttava vähintään yhteen 16 artiklan 1 kohdan a, b, c, d ja e alakohdassa luetelluista vaihtoehdoista. Poikkeuksen myöntämisen yhteydessä poikkeuksen päämäärä on ilmoitettava selkeästi ja täsmällisesti, ja kansallisen viranomaisen on täsmällisten tieteellisten tietojen perusteella kyettävä osoittamaan, että poikkeuksella kyetään saavuttamaan tämä päämäärä. Oppaassa 16 artiklan 1 kohdan e alakohdan osalta on viittauksia unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisuun asiassa C-674/17.

2.7. Oikeudellinen arviointi

Ratkaisun lähtökohdat

A on hakenut Suomen riistakeskukselta poikkeuslupaa kolmen ilveksen metsästämiseen noin 627 neliökilometrin suuruiselle alueelle. Hakemusta on perusteltu alueen ilveskannan tihentymällä, ilvesten pihapiirissä poikkeamisen aiheuttamalla uhalla kotikissoille, ankoille ja kalkkunoille, tavoitteella saada ilvekset karttamaan asutusta ja ihmisen kohtaamista sekä ilvekseen kohdistuvan salametsästyksen riskin vähentämisellä.

Suomen riistakeskus on myöntänyt poikkeusluvan yhden ilveksen niin sanottuun kannanhoidolliseen metsästykseen metsästyslain 41 a §:n 3 momentin nojalla ja viittaamalla luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohdan e alakohtaan. Päätöksen perusteluissa on nimenomaisesti todettu, että tapauksessa ei tule sovellettavaksi luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohdan a–d alakohdat. Poikkeuslupaa ei siten ole myönnetty esimerkiksi vahinkoa tai sellaisen uhkaa aiheuttavan yksilön poistamiseksi.

Metsästyslain 41 a §:n 3 momentilla on kansallisesti pantu täytäntöön luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohdan e alakohta. Metsästyslain 41 a §:n 3 momenttia on näin ollen tulkittava yhdenmukaisesti luontodirektiivin 16 artiklan ja unionin tuomioistuimen sitä koskevan oikeuskäytännön kanssa. Tämä tarkoittaa muun ohella sitä, että luontodirektiivin 16 artiklan johdantokappaleen mukaiset poikkeusluvan edellytykset koskevat myös metsästyslain 41 a §:n 3 momentin nojalla myönnettävää poikkeuslupaa, vaikka niihin ei viitata mainitussa momentissa. Kaikkien poikkeusluvan myöntämiselle säädettyjen edellytysten tulee siten täyttyä, jotta poikkeuslupa ilveksen tappamiseen voidaan myöntää.

Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohta on direktiivillä käyttöön otettua suojelujärjestelmää koskeva poikkeus, jota on tulkittava suppeasti ja jossa todistustaakka edellytysten täyttymisestä on päätöksen tekevällä viranomaisella.

Korkeimman hallinto-oikeuden vuonna 2014 antaman ilveksen kannanhoidollista metsästystä koskevan vuosikirjapäätöksen KHO 2014:125 jälkeen unionin tuomioistuin on antanut 10.10.2019 edellä selostetun ennakkoratkaisun, joka on koskenut luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohdan e alakohdan mukaisen poikkeusluvan myöntämisen edellytyksiä suden kannanhoidolliseen metsästykseen (asia C 674/17). Vaikka mainittu ennakkoratkaisu on koskenut suden kannanhoidollista metsästystä, ennakkoratkaisuun sisältyy myös yleisiä kannanottoja luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohdan e alakohdan mukaisten poikkeamisedellytysten tulkinnasta. Mainitun alakohdan mukaisia poikkeamisedellytyksiä tulee tulkita yhdenmukaisesti siitä riippumatta, mitä luontodirektiivin liitteen IV a kohdassa mainittua lajia poikkeaminen koskee. Tämä käy ilmi myös komission luontodirektiivin soveltamista koskevasta vuoden 2021 ohjekirjasta.

Unionin tuomioistuin katsoi asiassa C-674/17 antamassaan ennakkoratkaisussa, että luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohdan e alakohtaa on tulkittava siten, että poikkeamisen päämäärää on tuettava selvin ja täsmällisin perusteluin, ja niin, että täsmällisten tieteellisten tietojen perusteella voidaan osoittaa, että poikkeusluvalla kyetään saavuttamaan tämä päämäärä.

Korkein hallinto-oikeus toteaa, että unionin tuomioistuimen edellä mainittua asiaa C-674/17 koskevassa ennakkoratkaisussa esitetyt luontodirektiiviä koskevat tulkinnat ovat ohjeena arvioitaessa sitä, ovatko poikkeamisedellytykset olleet olemassa Suomen riistakeskuksen antaessa 24.10.2019 päätöksen nyt kysymyksessä olevassa ilveksen kannanhoidollista metsästystä koskevassa poikkeuslupa-asiassa.

Johtopäätös

Saadun selvityksen perusteella ilveksen suojelutaso Suomessa on tällä hetkellä suotuisa. Koska poikkeuslupa on koskenut yhtä ilvestä, poikkeusluvan mukaisesta metsästyksestä ei sinänsä aiheutuisi ilveskannan suotuisan suojelutason säilymisen vaarantumista Suomessa tai hakemuksessa tarkoitetulla alueella. Luontodirektiivin mukaisilla toimenpiteillä pyritään kuitenkin varmistamaan yhteisön tärkeinä pitämien eläinlajien suotuisan suojelutason säilyttäminen, minkä vuoksi unionin oikeuskäytännön mukaan lajeja on suojeltava tämän tason heikkenemiseltä. Velvoite koskee myös suotuisan suojelutason saavuttaneita lajeja, kuten ilvestä.

Suomen riistakeskuksen päätöksen perusteluissa on viitattu poikkeusluvalla sallittavasta ilveksen metsästyksestä metsästysvuonna 2019–2020 annettuun maa- ja metsätalousministeriön asetusta koskevaan muistioon, jonka mukaan kannanhoidollisen metsästyksen tavoitteena on yhtäältä ilveskannan pysyminen nykyisen suuruisena, mutta toisaalta tihentymistä johtuvien sosiaalisten ongelmien lieventäminen. Lisäksi perusteluissa on viitattu vuonna 2006 vahvistettuun ilveskannan kansalliseen hoitosuunnitelmaan. Perusteluiden mukaan kannanhoidollinen metsästys on osoittanut toimivuutensa ilveskannan hoidossa. Perusteluissa on edelleen todettu, kysymyksessä oleva ajallisesti ja määrällisesti rajattu poikkeuslupa on myönnetty vain ilveksen vahvalla esiintymisalueella tapahtuvaan pyyntiin valikoivasti.

Korkein hallinto-oikeus toteaa, että riistakeskuksen päätöksen perusteluissa viitatussa maa- ja metsätalousministeriön asetusta koskevassa muistiossa tai ilvestä koskevassa kansallisessa hoitosuunnitelmassa ei ole nimenomaisesti käsitelty sitä aluetta, jota nyt kysymyksessä oleva poikkeuslupahakemus on koskenut, vaan niissä on tarkasteltu yleisellä tasolla ilveskannan hoitoon liittyviä ekologisia, taloudellisia ja sosiaalisia tekijöitä.

Korkein hallinto-oikeus viittaa edellä mainittuun unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisuun asiassa C-674/17 ja katsoo, että pelkästään asetuksen tai kansallisen hoitosuunnitelman yleisten tavoitteiden toteuttaminen ei ole yksinään riittävä peruste poikkeusluvan myöntämiselle, ellei poikkeusluvasta samalla ilmene selvästi ja täsmällisesti se luontodirektiivin mukainen hyväksyttävä päämäärä, johon kannanhoidollisella metsästyksellä kyseisellä alueella pyritään, sekä se, miten metsästyksellä saavutettaisiin tämä päämäärä.

Korkein hallinto-oikeus katsoo lisäksi, että luontodirektiivin tiukasti suojeltavaan lajiin kohdistuva kannanhoidollinen metsästys ei sellaisenaan voi olla luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohdan e alakohdan ja sen myötä myöskään metsästyslain 41 a §:n 3 momentin soveltamisen edellytyksenä oleva päämäärä ilman, että metsästyksellä pyritään samalla johonkin luontodirektiivin mukaiseen hyväksyttävään päämäärään, joka kuuluu 16 artiklan 1 kohdan e alakohdan alaan. Sillä seikalla, että metsästyksellä ei käytännössä olisi haitallista vaikutusta kysymyksessä olevan lajin kuten esimerkiksi ilveksen suojelun tasoon, ei ole tässä suhteessa merkitystä. Poikkeusluvalla sallittu kannanhoidollinen metsästys voi sinänsä kuitenkin olla keino luontodirektiivin mukaisen hyväksyttävän päämäärän saavuttamiseksi.

Päätöksen tehneen viranomaisen on perusteltava poikkeusluvan edellytysten täyttyminen. Korkein hallinto-oikeus toteaa, ettei Suomen riistakeskuksen päätöksestä käy selkeästi ja täsmällisesti ilmi, mihin luontodirektiivin mukaiseen hyväksyttävään päämäärään yhden ilveksen kannanhoidollista metsästystä koskevalla poikkeuslupapäätöksellä on pyritty. Siltä osin kuin riistakeskuksen päätöksen perusteluina on ollut tarkoitus viitata ilveskannan tihentymistä johtuvien sosiaalisten ongelmien lieventämiseen hakemuksen kohteena olevalla alueella, päätöksen perusteeksi ei ole tältä osin esitetty selvitystä. Näin ollen riistakeskus ei ole riittävällä tavalla perustellut poikkeusluvan päämäärää koskevan edellytyksen täyttymistä.

Edellä mainitun unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisun mukaan luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohdan e alakohta on siten ollut jo tällä perusteella esteenä poikkeusluvan myöntämiselle. Poikkeuslupaa ei näin ollen olisi tullut myöntää myöskään luontodirektiivin 16 artiklan 1 kohdan e alakohtaa vastaavan metsästyslain 41 a §:n 3 momentin nojalla.

Koska poikkeuslupapäätös ei täytä luontodirektiivin edellytyksiä päätöksellä tavoiteltavan päämäärän osalta, ei päätöksen muita edellytyksiä ole tarpeen arvioida.

2.8. Lopputulos

Edellä esitetyillä perusteilla korkein hallinto-oikeus katsoo, että Suomen riistakeskuksen olisi tullut hylätä poikkeuslupahakemus metsästyslain 41 a §:n 1 ja 3 momentin vastaisena. Suomen riistakeskuksen päätös olisi tämän vuoksi kumottava. Koska aika, jonka asiassa myönnetty poikkeuslupa on ollut voimassa, on kuitenkin jo päättynyt, valituksesta lausuminen ei enemmälti ole tarpeen.

3. Täytäntöönpanoa koskeva vaatimus

Asian tultua tällä päätöksellä ratkaistuksi ei täytäntöönpanoa koskevasta vaatimuksesta ole tarpeen lausua.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Riitta Mutikainen, Eija Siitari, Mika Seppälä, Kari Tornikoski, Tuomas Kuokkanen, Taina Pyysaari, Jaakko Autio ja Robert Utter. Esittelijä Satu Sundberg.