KHO:2023:36

A oli vuonna 2015 tuonut Suomeen toisesta jäsenvaltiosta hankkimansa käytetyn ajoneuvon, rekisteröinyt sen täällä tieliikenteeseen ja maksanut ajoneuvosta kannetun autoveron. Vuonna 2017 A oli hakenut Verohallinnolta autoveron vientipalautusta, sillä kyseinen ajoneuvo oli myyty toiseen jäsenvaltioon ja poistettu liikennekäytöstä Suomessa. Verohallinto oli hylännyt A:n hakemuksen autoverolain 34 d §:n 2 momentin perusteella, koska ajoneuvon ensimmäisestä käyttöönotosta oli vientiajankohtana kulunut vähintään kymmenen vuotta.

Asiassa oli korkeimmassa hallinto-oikeudessa kysymys siitä, oliko A:lla kuitenkin oikeus autoveron vientipalautukseen suoraan Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen tavaroiden vapaata liikkuvuutta tai jäsenvaltioiden sisäisiä veroja ja maksuja koskevien Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen määräysten nojalla.

‍Unionin tuomioistuimen korkeimman hallinto-oikeuden asiassa tekemän ennakkoratkaisupyynnön johdosta asiassa C-676/21, Veronsaajien oikeudenvalvontayksikkö, antaman tuomion mukaan unionin primaarioikeus ja erityisesti SEUT 110 artikla eivät ole esteenä kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan ajoneuvon arvoon sisältyvää autoveroa ei palauteta moottoriajoneuvon omistajalle, mikäli ajoneuvo viedään pysyvästi maasta toisessa jäsenvaltiossa käytettäväksi, kun mainitun ajoneuvon ensimmäisestä käyttöönotosta on vientiajankohtana kulunut vähintään kymmenen vuotta.

A:lla ei siten ollut oikeutta autoveron vientipalautukseen. Korkein hallinto-oikeus hylkäsi A:n valituksen.

Autoverolaki (1482/1994) 34 d §

Sopimus Euroopan unionin toiminnasta (SEUT) 110 artikla

Unionin tuomioistuimen tuomio C-676/21, Veronsaajien oikeudenvalvontayksikkö (EU:C:2023:63)

Ks. KHO 2021:153

Päätös, jota muutoksenhaku koskee

Helsingin hallinto-oikeus 6.3.2019 nro 19/0179/4

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

Korkein hallinto-oikeus myöntää valitusluvan ja tutkii asian.

Valitus hylätään. Hallinto-oikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian tausta

(1) A on 20.7.2015 tuonut toisesta Euroopan unionin jäsenvaltiosta Suomeen käytetyn BMW B3 Alpina -merkkisen henkilöauton ja rekisteröinyt sen täällä tieliikenteeseen. Ajoneuvon ensimmäinen käyttöönottopäivä on ollut 24.11.2004.

(2) Verohallinto on 5.10.2015 tekemällään autoverotuspäätöksellä kantanut ajoneuvosta autoveroa 4146,29 euroa.

(3) A on myynyt ajoneuvon toiseen unionin jäsenvaltioon ja hakenut 7.8.2017 Verohallinnolta autoveron vientipalautusta. Ajoneuvo on 21.8.2017 poistettu liikennekäytöstä Suomessa.

(4) Verohallinto on 21.8.2017 tekemällään päätöksellä hylännyt A:n hakemuksen, koska autoverolain (1482/1994) 34 d §:n 2 momentin mukaan autoveroa ei palauteta ajoneuvosta, jonka ensimmäisestä käyttöönotosta on vientiajankohtana kulunut vähintään kymmenen vuotta.

(5) Verohallinto on päätöksellään 21.8.2017 hylännyt A:n oikaisuvaatimuksen.

(6) Helsingin hallinto-oikeus on päätöksellään 6.3.2019 hylännyt A:n valituksen. Päätöksen perusteluiden mukaan ajoneuvon ensimmäisestä käyttöönotosta on vientipalautushakemuksen jättöajankohtana kulunut enemmän kuin kymmenen vuotta. Vientipalautukselle säädettyä määräaikaa ei myöskään ole pidettävä unionin oikeuden vastaisena.

Asian ovat ratkaisseet hallinto-oikeuden jäsenet Matti Haapaniemi, Terttu Kujala ja Katja Saukkonen. Esittelijä Kimmo Huttunen.

Vaatimukset korkeimmassa hallinto-oikeudessa

(7) A on pyytänyt lupaa valittaa hallinto-oikeuden päätöksestä ja valituksessaan vaatinut, että hänelle myönnetään autoveron vientipalautus.

(8) Vaatimuksensa perusteina A on esittänyt muun ohella, että ajoneuvon maahantuonnissa ja maasta viennissä verotuksen ja palautuksen tulisi olla toistensa peilikuvia ajoneuvon iästä riippumatta. Mikäli autoveron vientipalautusta ei makseta yli kymmenen vuotta vanhoista ajoneuvoista, autoveroa ei myöskään saisi kantaa vastaavista käytettynä maahantuoduista ajoneuvoista. Vientipalautuksen epääminen yli kymmenen vuotta vanhoilta ajoneuvoilta on syrjivää sekä rajoittaa kauppaa ja tavaroiden vapaata liikkumista jäsenvaltioiden välillä.

(9) Veronsaajien oikeudenvalvontayksikkö on vaatinut valituksen hylkäämistä. Unionin oikeus ei sisällä sellaista oikeusohjetta, joka edellyttäisi, että harmonisoimaton, jäsenvaltion sisäinen vero tai maksu palautetaan, kun tavara myydään toiseen jäsenvaltioon.

Korkeimman hallinto-oikeuden välipäätös ennakkoratkaisun pyytämisestä unionin tuomioistuimelta

(10) Korkein hallinto-oikeus on välipäätöksellään 2.11.2021 taltionumero 432 (KHO 2021:153) päättänyt lykätä asian käsittelyä ja pyytää unionin tuomioistuimelta Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 267 artiklan nojalla ennakkoratkaisun mainitun sopimuksen kolmannen osan II osaston tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevien määräysten sekä SEUT 110 artiklan tulkinnasta.

(11) Korkein hallinto-oikeus on pyytänyt ennakkoratkaisua muun muassa seuraavaan kysymykseen (ensimmäinen ennakkoratkaisukysymys):

Voivatko Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen kolmannen osan II osaston tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevat määräykset tai SEUT 110 artikla olla esteenä jäsenvaltion lainsäännölle, jonka mukaan ajoneuvon arvoon sisältyvää autoverolaissa (1482/1994) tarkoitettua autoveroa ei pääasiassa kyseessä olevien olosuhteiden kaltaisissa olosuhteissa palauteta ajoneuvon omistajalle, kun tämä vie ajoneuvon pysyvästi maasta toisessa jäsenvaltiossa käytettäväksi, ja onko tässä yhteydessä merkitystä sillä, onko ajoneuvoa ollut tarkoitus käyttää vakinaisesti pääasiassa autoveron kantaneen jäsenvaltion alueella ja onko sitä myös tosiasiassa käytetty vakinaisesti pääasiassa siellä?

Unionin tuomioistuimen tuomio

(12) Unionin tuomioistuin on 2.2.2023 asiassa C-676/21, Veronsaajien oikeudenvalvontayksikkö, antamallaan tuomiolla lausunut vastauksena edellä mainittuun ennakkoratkaisukysymykseen seuraavaa:

(13) Euroopan unionin primaarioikeutta ja erityisesti SEUT 110 artiklaa on tulkittava siten, etteivät ne ole esteenä kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan ajoneuvon arvoon sisältyvää autoveroa ei palauteta moottoriajoneuvon omistajalle, mikäli ajoneuvo viedään pysyvästi maasta toisessa jäsenvaltiossa käytettäväksi, kun mainitun ajoneuvon ensimmäisestä käyttöönotosta on vientiajankohtana kulunut vähintään kymmenen vuotta. Tältä osin on merkityksetöntä, onko tällaista ajoneuvoa ollut tarkoitus käyttää vakinaisesti pääasiassa autoveron kantaneen jäsenvaltion alueella ja onko sitä myös tosiasiassa käytetty vakinaisesti pääasiassa siellä.

(14) Unionin tuomioistuin on lausunut ennakkoratkaisunsa perusteluina muun ohella seuraavaa:

”25 Aluksi on muistutettava, että tiettyjä pääasian kannalta merkityksettömiä poikkeuksia lukuun ottamatta moottoriajoneuvojen verotusta ei ole yhdenmukaistettu Euroopan unionin tasolla. Jäsenvaltiot saavat siis vapaasti käyttää verotusvaltaansa tällä alalla, kunhan ne tätä toimivaltaansa käyttäessään noudattavat unionin oikeutta (tuomio 19.9.2017, komissio v. Irlanti (Rekisteröintivero), C-552/15, EU:C:2017:698, 71 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

26 Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan autovero, jonka jäsenvaltio kantaa silloin, kun moottoriajoneuvot rekisteröidään niiden liikenteeseen saattamiseksi sen alueella, ei ole SEUT 28 ja SEUT 30 artiklassa tarkoitettu tulli tai tullia vaikutukseltaan vastaava maksu. Lisäksi tällaista veroa ei myöskään voida arvioida tuonnin määrällisiä rajoituksia ja tällaisia rajoituksia vaikutukseltaan vastaavia toimenpiteitä koskevan SEUT 34 artiklan valossa. Pääasiassa kyseessä olevan kaltainen vero on nimittäin sisäinen vero, ja sitä on tutkittava SEUT 110 artiklan kannalta katsottuna (tuomio 7.4.2011, Tatu, C-402/09, EU:C:2011:219, 32 ja 33 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 17.12.2015, Viamar, C-402/14, EU:C:2015:830, 33 kohta). Tältä osin on muistutettava, että 19.9.2002 annetussa tuomiossa Tulliasiamies ja Siilin (C-101/00, EU:C:2002:505) on tutkittu autoverolaissa (1482/1994), sellaisena kuin sitä sovellettiin kyseisenä ajankohtana, säädetyn autoveron yhteensopivuutta primaarioikeuden kanssa SEUT 110 artiklaa vastaavan EY 95 artiklan kannalta.

27 Näin ollen sitä, ovatko sekä autovero että autoveron vientipalautus Suomessa rekisteröidyn moottoriajoneuvon maastaviennin yhteydessä yhteensopivia unionin primaarioikeuden kanssa, on arvioitava yksinomaan SEUT 110 artiklan perusteella, kuten Euroopan komissio väittää.

28 SEUT 110 artiklan tarkoituksena on turvata tavaroiden vapaa liikkuvuus jäsenvaltioiden välillä normaaleissa kilpailuolosuhteissa. Sillä pyritään poistamaan kaikenlainen suojaaminen, joka voi johtua – muun muassa muista jäsenvaltioista peräisin olevia tuotteita syrjivän – sisäisen verotuksen soveltamisesta (tuomio 14.4.2015, Manea, C-76/14, EU:C:2015:216, 28 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

29 Tämän vuoksi SEUT 110 artiklan ensimmäisessä kohdassa kielletään jäsenvaltioita määräämästä muiden jäsenvaltioiden tuotteille korkeampia sisäisiä veroja kuin mitä ne määräävät samanlaisille kotimaisille tuotteille. Kyseisellä määräyksellä on tarkoitus taata valtionsisäisen verotuksen neutraalisuus, kun on kyse kotimaan markkinoilla jo olevien tuotteiden ja maahantuotavien tuotteiden välisestä kilpailusta (tuomio 14.4.2015, Manea, C 76/14, EU:C:2015:216, 29 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

30 Autoverolaissa säädettyä autoveroa kannetaan vain kerran Suomessa rekisteröitäviksi tai käyttöön otettaviksi tarkoitetuista moottoriajoneuvoista riippumatta siitä, onko kyse uusista vai käytetyistä ajoneuvoista. Unionin tuomioistuimen käytettävissä olevista tiedoista, sellaisina kuin ne on esitetty ennakkoratkaisupyynnössä, näyttää ilmenevän, että autoverolailla varmistetaan lähtökohtaisesti se, että maahantuoduista käytetyistä ajoneuvoista kannettavan autoveron määrä vastaa samanlaisten kotimaisten käytettyjen ajoneuvojen arvossa jäljellä olevan veron määrää, kun otetaan huomioon kyseisen veron veroprosentti ja sen määräytymisperuste.

31 Maahantuotujen käytettyjen moottoriajoneuvojen verotuksen osalta SEUT 110 artiklalla pyritään takaamaan se, että sisäinen verotus on täysin neutraalia kotimaan markkinoilla jo olevien tuotteiden ja maahantuotujen tuotteiden välisen kilpailun kannalta, ja se velvoittaa siis jäsenvaltiot valitsemaan moottoriajoneuvoista kannettavat verot ja järjestämään tämän verotuksen siten, ettei verojen vaikutuksena ole suosia kotimaisten käytettyjen ajoneuvojen myyntiä ja näin tehdä samankaltaisten käytettyjen ajoneuvojen tuonnista vähemmän houkuttelevaa (ks. vastaavasti määräys 7.3.2019, Elliniko Dimosio, C-689/18, ei julkaistu, EU:C:2019:185, 20–22 kohta).

32 Tältä osin on todettava, että SEUT 110 artiklan asiayhteydessä autoverolain 34 d §:n 2 momentissa säädetyn kaltaista erityissääntöä, jonka mukaan autoveroa ei palauteta vietäessä käytetty moottoriajoneuvo pysyvästi maasta, kun tämän ajoneuvon ensimmäisestä käyttöönotosta Suomessa tai jossakin toisessa jäsenvaltiossa on vientiajankohtana kulunut vähintään kymmenen vuotta, ei voida pitää syrjivänä.

33 Kuten komissio korostaa, tätä sääntöä sovelletaan nimittäin kaikkiin ajoneuvoihin silloin, kun niiden ensimmäisestä käyttöönotosta on kulunut yli kymmenen vuotta, joten siinä vahvistetaan objektiivinen peruste eli asianomaisen ajoneuvon ensimmäinen käyttöönottovuosi, jonka perusteella tapaukset, joissa autovero palautetaan, erotellaan tapauksista, joissa tätä palautusta ei myönnetä.

34 Mainittu sääntö ei siis merkitse maahantuotujen käytettyjen ajoneuvojen ja kotimaisten käytettyjen ajoneuvojen erilaista kohtelua, kun kyseiset moottoriajoneuvot ovat yli kymmenen vuotta vanhoja, siltä osin kuin on kyse mahdollisuudesta myydä ne käytettyjen autojen markkinoilla Suomessa, koska säännöllä ei muuteta millään tavalla vastaavan veron määrää, joka sisältyy näiden kahdentyyppisten ajoneuvojen markkina-arvoon.

35 Lisäksi SEUT 110 artiklan kannalta merkitystä ei ole sillä, että toisessa jäsenvaltiossa ensimmäisen kerran ja sittemmin Suomessa rekisteröidyt moottoriajoneuvot, joiden osalta autoveron vientipalautus evätään, kun ne viedään pysyvästi Suomesta toiseen jäsenvaltioon, siitä syystä, että autoveron vientipalautus on rajattu alle kymmenen vuotta vanhoihin ajoneuvoihin, ovat tilastollisesti olleet rekisteröityinä Suomessa vähemmän aikaa kuin Suomessa ensimmäisen kerran rekisteröidyt moottoriajoneuvot, joiden vienti pysyvästi toiseen jäsenvaltioon ei oikeuta autoveron vientipalautukseen tämän rajoituksen perusteella.

36 Jäsenvaltio voi nimittäin verotusvaltaansa käyttäessään säätää sellaisen autoveron soveltamisesta, jonka verotettavana tapahtumana on moottoriajoneuvon rekisteröinti ja käyttöönotto, jotka eivät liity moottoriajoneuvon tosiasialliseen käyttöaikaan kyseisessä jäsenvaltiossa.

37 SEUT 110 artiklan kannalta merkitystä ei myöskään ole sillä, että moottoriajoneuvosta kannetaan useita moottoriajoneuvoja koskevia veroja eri ajankohtina eri jäsenvaltioissa sen vuoksi, että autoveron vientipalautus on evätty, kun ajoneuvo on viety pysyvästi Suomesta toiseen jäsenvaltioon.

38 Unionin oikeuteen ei sen nykytilassa sisälly mitään sääntöjä, joilla pyrittäisiin estämään tällaiset kaksinkertaisen verottamisen vaikutukset, joita aiheutuu silloin, kun tällaisia veroja säännellään itsenäisellä kansallisella lainsäädännöllä, ja vaikka tällaisten vaikutusten poistaminen olisi tavaroiden vapaan liikkuvuuden kannalta toivottavaa, se on kuitenkin mahdollista ainoastaan yhdenmukaistamalla kansalliset järjestelmät (ks. analogisesti tuomio 23.4.2002, Nygård, C-234/99, EU:C:2002:244, 38 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

39 Kukin jäsenvaltio voi kantaa autoveroa oman harkintansa mukaan, kunhan tällä harkinnalla ja sen täytäntöön panemiseksi toteutetuilla toimenpiteillä ei tehdä maahantuotujen tuotteiden myyntiä vähemmän houkuttelevaksi ja näin suosita kotimaan markkinoilta saatavilla olevien samankaltaisten tuotteiden myyntiä (ks. vastaavasti tuomio 7.4.2011, Tatu, C-402/09, EU:C:2011:219, 53 ja 54 kohta).

40 On lisättävä, että luonnollisilla henkilöillä, jotka haluavat tuoda Suomeen uusia tai käytettyjä moottoriajoneuvoja, on muita vaihtoehtoja kuin tällaisten omistusajoneuvojen maahantuonti. He voivat, kuten Suomen hallitus korostaa, tuoda yhteisön alueella tiettyjen kulkuneuvojen väliaikaisessa maahantuonnissa sovellettavista verovapautuksista 28.3.1983 annetun neuvoston direktiivin 83/182/ETY (EYVL 1983, L 105, s. 59) soveltamisalaan kuuluvien tapausten lisäksi maahan moottoriajoneuvon leasing- tai vuokrasopimuksen perusteella käyttääkseen ajoneuvoa Suomessa väliaikaisesti, mikä johtaa autoveron kantamiseen niin, että se lasketaan kyseisessä sopimuksessa sovittuun käyttöaikaan suhteutettuna (ks. vastaavasti määräys 29.9.2010, VAVAutovermietung, C-91/10, ei julkaistu, EU:C:2010:558, 26 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

41 Kyseiset henkilöt voivat näin ollen päättää kaikista asiaan vaikuttavista seikoista tietoisina tuoda Suomeen omistusajoneuvoja, mikä merkitsee sitä, että ajoneuvoista kannetaan autovero kokonaisuudessaan, taikka tuoda maahan moottoriajoneuvon käyttääkseen sitä väliaikaisesti, mikä johtaa siihen, että tällaista veroa maksetaan suhteessa ajoneuvon käyttöaikaan kyseisessä jäsenvaltiossa.

42 Mainittujen henkilöiden tekemä valinta määrittää siis maahantuotuun moottoriajoneuvoon sovellettavan verojärjestelmän, ja – kuten komissio korostaa – omistusajoneuvon maahantuonnin tapauksessa sillä, miten nämä henkilöt mahdollisesti aikovat myöhemmin käyttää asianomaista ajoneuvoa, jonka osalta autoverolaissa säädetään autoveron vientipalautuksesta, ei ole merkitystä arvioitaessa kyseistä vientipalautusta SEUT 110 artiklan nojalla.

43 Viimeiseksi on todettava, ettei tämän arvioinnin kannalta merkitystä ole myöskään sillä Suomen hallituksen esittämällä seikalla, jonka mukaan siinä tapauksessa, että Suomessa verotettu moottoriajoneuvo viedään pysyvästi maasta tämän jäsenvaltion ulkopuolella käytettäväksi, palautettavan veron määrä vastaa autoverolain 34 d §:n 2 momentin mukaisesti määrää, joka samanlaisesta ajoneuvosta kannettaisiin, jos se verotettaisiin käytettynä ajoneuvona kyseisenä vientiajankohtana.

44 Tällainen veronpalautus ei nimittäin vaikuta käytettyjen ajoneuvojen markkinoihin Suomessa, vaan sillä voi olla vaikutusta käytettyjen ajoneuvojen markkinoihin vientijäsenvaltiossa, koska sillä alennetaan Suomesta tuodun käytetyn ajoneuvon arvoa, siitä riippumatta, että palautettavan veron määrä ei ylitä Suomessa rekisteröinnin yhteydessä maksetun veron jäännösarvoa.

45 Kaiken edellä esitetyn perusteella ensimmäiseen kysymykseen on vastattava, että unionin primaarioikeutta ja erityisesti SEUT 110 artiklaa on tulkittava siten, etteivät ne ole esteenä kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan ajoneuvon arvoon sisältyvää autoveroa ei palauteta moottoriajoneuvon omistajalle, mikäli ajoneuvo viedään pysyvästi maasta toisessa jäsenvaltiossa käytettäväksi, kun mainitun ajoneuvon ensimmäisestä käyttöönotosta on vientiajankohtana kulunut vähintään kymmenen vuotta. Tältä osin on merkityksetöntä, onko tällaista ajoneuvoa ollut tarkoitus käyttää vakinaisesti pääasiassa autoveron kantaneen jäsenvaltion alueella ja onko sitä myös tosiasiassa käytetty vakinaisesti pääasiassa siellä.”

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisun perustelut

Kysymyksenasettelu

(15) Asiassa on kysymys siitä, onko A:lla oikeus saada vuonna 2015 toisesta unionin jäsenvaltiosta Suomeen tuomastaan ja täällä verotetusta käytetystä ajoneuvosta autoveron vientipalautusta, kun ajoneuvo on vuonna 2017 viety Suomesta toiseen jäsenvaltioon.

(16) A:lla ei ole autoverolain (1482/1994) 34 d §:n 2 momentin yksiselitteisen sanamuodon mukaan oikeutta autoveron vientipalautukseen, koska ajoneuvon vuonna 2004 rekisteröidystä ensimmäisestä käyttöönotosta on vientiajankohtana kulunut vähintään kymmenen vuotta.

(17) Sen sijaan asiassa on ollut tulkinnanvaraista, onko A:lla oikeus autoveron vientipalautukseen suoraan unionin primaarioikeuden nojalla. Asiassa on siten arvioitava, onko sanottu ajoneuvon käyttöikää koskeva rajoitus ristiriidassa Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen tavaroiden vapaata liikkuvuutta määräysten tai jäsenvaltioiden sisäisiä veroja koskevan SEUT 110 artiklan kanssa. Tämän vuoksi korkein hallinto-oikeus on pyytänyt asiassa unionin tuomioistuimelta ennakkoratkaisun.

Oikeudellinen arviointi ja johtopäätös

(18) Unionin tuomioistuimen korkeimman hallinto-oikeuden ennakkoratkaisupyynnöstä asiassa C-676/21, Veronsaajien oikeudenvalvontayksikkö, antaman tuomion mukaan sitä, ovatko sekä autovero että autoveron vientipalautus Suomessa rekisteröidyn moottoriajoneuvon maastaviennin yhteydessä yhteensopivia unionin primaarioikeuden kanssa, on arvioitava yksinomaan SEUT 110 artiklan perusteella (tuomion 27 kohta).

(19) SEUT 110 artiklan mukaan jäsenvaltiot eivät määrää muiden jäsenvaltioiden tuotteille minkäänlaisia korkeampia välittömiä tai välillisiä sisäisiä maksuja, kuin ne välittömästi tai välillisesti määräävät samanlaisille kotimaisille tuotteille. Jäsenvaltiot eivät liioin määrää muiden jäsenvaltioiden tuotteille sellaisia sisäisiä maksuja, joilla välillisesti suojellaan muuta tuotantoa.

(20) Mainitussa tuomiossaan unionin tuomioistuin on katsonut, että unionin primaarioikeutta ja erityisesti SEUT 110 artiklaa on tulkittava siten, etteivät ne ole esteenä kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan ajoneuvon arvoon sisältyvää autoveroa ei palauteta moottoriajoneuvon omistajalle, mikäli ajoneuvo viedään pysyvästi maasta toisessa jäsenvaltiossa käytettäväksi, kun mainitun ajoneuvon ensimmäisestä käyttöönotosta on vientiajankohtana kulunut vähintään kymmenen vuotta (tuomion kohta 45).

(21) Kansallisen oikeuden perusteella A:lla ei ole oikeutta autoveron vientipalautukseen. Kun otetaan huomioon unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisupyyntöön asiassa antama vastaus, A:lla ei ole oikeutta autoveron vientipalautukseen myöskään unionin primaarioikeuden nojalla.

(22) Tämän vuoksi ja kun otetaan huomioon korkeimmassa hallinto-oikeudessa esitetyt vaatimukset ja asiassa saatu selvitys, hallinto-oikeuden päätöksen lopputuloksen muuttamiseen ei ole perusteita.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Kari Kuusiniemi sekä oikeusneuvokset Hannele Ranta-Lassila, Vesa-Pekka Nuotio, Joni Heliskoski ja Tero Leskinen. Asian esittelijä Stina-Maria Lund.